torstai 28. joulukuuta 2017

Suomi 100 -loppukiri


Juhlavuoden hymistelyn, nahistelun ja tohistelun tuoksinassa jäi käsittelemättä lukuisia Suomeen ja Suomessa kielteisesti vaikuttavia asioita, ilmiöitä ja tahoja. Tässä lyhyesti koottuna niistä muutamia:


Junat lopettavat liikennöinnin heti kun säätilassa tapahtuu muutos eikä lippuja voi ostaa mistään.

Naurettava haikailu puolueettomuuden perään ja sotilaallisen liittoutumattomuuden välitilan pitäminen valtavan viisaana ratkaisuna, vaikka se aiheuttaa vähintään yhtä paljon epävarmuutta kuin liittoutuminen. 

Koko Suomen turvallisuuspoliittinen julkinen keskustelu jälkijättöisine tabuineen.

Suomen Keskusta.

Suomessa on kaksi ruokakauppaa ja saksalainen alaviite, ja kilpailuun suhtaudutaan vihamielisesti. Ruokakaupat maksattavat asiakkaillaan typerät bonuskorttijärjestelmänsä ja tyrkyttävät idioottimaisia tuotepasseja, joiden kanssa saa jostain posliinikiposta tai froteepyyhkeestä 15% alennusta, kun ostaa kuukaudessa tonnilla ruokaa. Tädit ja tätiytyvät ihmiset sähläävät näiden proopuskojen kanssa kassoilla, ja jono sen kuin kasvaa.

Lauri Kristian Relander, huonoin presidentti ja paska jätkä.

Kelan halutaan kyyläävän helvetisti, mutta sille ei anneta kunnollisia resursseja edes vähäisempään. Kaikki seisoo ja viipyy, kun ei ole henkilökuntaa käsitellä asioita vaadituissa ajoissa.

Kansallinen Kokoomus. 

1340 km rajaa Venäjän kanssa.

Suomen työmarkkinapolitiikka on täyttä paskaa, jota tehdään suuryritysten ja vientialojen ahneiden ammattiliittojen keskinäisellä veivauksella kaikkien muiden haitaksi. Hallitus siunaa tämän järjestelyn kumileimasimena.

Mikko Kärnä.

Koko maassa hyödynnetään kunnolla vain yhtä lentokenttää.

Suomen sosialidemokraattinen puolue. 

Suomessa vältellään omien kielten käyttöä ja suositaan tarpeettomasti englantia mainonnassa ja, mikä huolestuttavampaa, viestinnässä sekä tieteessä ja tutkimuksessa.
Suomalaiset eivät osaa rakentaa suomalaisiin oloihin, vaan homehduttavat taitamattomuuttaan kaiken. Kannattaisiko suosiolla esimerkiksi luopua kaikkien uusien koulujen rakentamisesta ja sijoittaa luokat jo valmiiksi konttiparakkeihin?
Suurta osaa länsimaisen kirjallisuuden klassikoista ei ole saatavilla suomenkielisinä käännöksinä.

Suomessa saksa, ranska, espanja, portugali ja venäjä luetaan koulusysteemissä harvinaisiksi kieliksi. Ainoa konsti, joka on keksitty kieliosaamisen monipuolistamiseksi, on heikentää kansalliskielten opetusta. 

Suomalaiset journalistit tyytyvät poliitikkojen vastauksiin eivätkä esitä jatkokysymyksiä. 

Suomessa on iso monilla aloilla vaikutusvaltaisten ihmisten ryhmä, joka ei halua puhua mitään aiemmin harjoittamastaan kommunististen diktatuurien liehittelystä.

Millään suurella puolueella ei ole muita visioita kuin leikkaaminen. 

Suomen kulttuuriministeri on toista kansalliskieltä vihaava biologinen rasisti, joka haastaa riitaa kirjailijoiden kanssa ilman kontekstia ja saa "sävellyksensä" pikavauhtia julkisen sinfoniaorkesterin ohjelmaan, vaikkei tunne nuotteja.

Suomessa on suuri isänmaallinen projekti vesittää ilmastovelvoitteemme EU-tasolla.

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT.

Suomi ylpeilee demokratialla ja rauhan rakentamisella kaupaten samalla aseita (joskus Patrian toimijoille ulkoistetun korruption avulla) taantumuksellisille sotaa käyville islamistidiktatuureille ja muille maailman rauhaa ja vakautta uhkaaville tahoille. 

Vihreä liitto.

Suomessa jonkun hillittömästi subventoidun pienryhmän elinkeinosta tehdään aina vuorotellen kansallinen kohtalonkysymys.

Suomeen ei pystytä rakentamaan valmiiksi yhtä ydinreaktoria, joka ehkä ehtisi vielä käyttöikänsä aikana kattaa rakennuskustannuksensa. 

Suomessa kaikki rakennusprojektit ja remontit venyvät naurettavan pitkiksi, ja tätä pidetään normaalina eikä kukaan osaa vaatia parempaa.

Vasemmistoliitto.

Suomalaisten mielestä Speden elokuvat ovat hauskoja.

Suomi ei vain kykene ratifioimaan vuonna 1989 hyväksyttyä itsenäisten maiden alkuperäiskansoja koskevaa yleissopimusta. 

Suomessa ei voi mennä mihinkään julkiseen tilaan ja otaksua, ettei joudu siellä jonkun väsyttävän juopon passiivis-aggressiivisen sosiaalisuuden kohteeksi.

Suomessa ruoka valmistetaan sen kansanosan ehdoilla, jonka mielestä kaikkien ruokien ihannemaut ovat vesi, suola ja peruna.

Perussuomalaiset.

Koroilla eläjien ja perintöpohattojen ei tarvitse Suomessa tehdä mitään, joskin heitä kuunnellaan kunnioittavasti, jos yhteiskunnallinen keskustelu heitä huvittaa. Köyhiä taas pidetään laiskoina, ja heiltä sopii vaatia mitä tahansa. 

Mitä kummallisimmissa asiayhteyksissä on suotavaa mainita veteraanit kuin jonkinlaisena rituaalisena rukoushetkenä, mutta ei heitä tarvitse oikeasti kuunnella tai tehdä mitään heidän hyväkseen.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko kaikkine vastenmielisine, yhteiskunta- ja kulttuurielämää jäytävine, jähmettävine ja vahingoittavine lahkoineen.
Suomen Kristillisdemokraatit.

Suomalaiset ylpeilevät tasa-arvolla ja kannattavat sukupuolisesti eroteltua "yleistä" asevelvollisuutta. 
Kun tuulee tai sataa lunta, mitä Suomessa tapahtuu ihan saatanan usein, on kokonaisista maakunnista sähköt poikki päiväkausia kuin kehitysmaassa voi odottaakin.
Suomalaiset ihailevat kryptisesti sössöttäviä presidenttejä, jotka puhuvat epäselvästi Vakavista Asioista. Suomalaiset eivät miellä presidenttiä poliitikoksi, ja ryhmittyvät auliisti tämän apaattisiksi aplodeeraajiksi. Suomalaiset äänestävät ahkerimmin presidentinvaalissa, vaikka se on kansallisista vaaleista ehkä kolmanneksi tai neljänneksi merkittävin.
Eduskunnassa voi vuosikausia riehua tyhmä ja väkivaltainen juoppo ilman että asialle tehdään mitään.
Suomen suurin sanomalehti kutsuu jatkuvasti poliitikkoja kirjoittamaan arvioita näiden omia päätöksiä sivuavasta tieto- ja muistelmakirjallisuudesta. 

Suomessa vittuillaan ajoittain yhä ruotsalaisille näiden vanhoista eugeniikkaohjelmista, kun samalla Suomi edellyttää juridista sukupuoltaan korjaavilta kyvyttömyyttä jatkaa sukuaan. Asiassa on yleisesti hyväksyttyä ohittaa yksilö totaalisesti.

Suomen ruotsalainen kansanpuolue.

Suomea dominoi kansallinen historiapolitiikka, jossa on tärkeätä osoittaa, että kaikki kulloinkin tehdyt päätökset ovat olleet aina oikeita, viisaita ja jopa ainoita mahdollisia. Tämä käsitys jättää huomiotta varsinaisen akateemisen historiantutkimuksen, ja jopa suhtautuu siihen ärsyyntyneesti, kuten politiikkamme Paavo-nimiset veteraanit. Suomalaisten hysteerinen historiallinen oikeuttaminen, jossa kansallisia ratkaisuja ei saa kritisoida jälkikäteen, johtaa nolostuttaviin episodeihin, kuten kun presidentti Halonen kävi esitelmöimässä ajopuu- ja erillissotateeseistä ranskalaisille.

Sininen tulevaisuus.

Myyttisessä ja esimerkillisessä asemassa pidetään valtaan takertunutta seniiliä ukkoa, joka oli ihan kelvollinen presidentti kaksi kautta, mutta vääristi sen jälkeen tuhoisasti koko suomalaisen demokratian, parlamentarismin ja yhteiskuntakulttuurin. Kaiken huipuksi ko. käppänä halusi kerran jatkaa presidenttinä, muttei osallistua vaaleihin, milloin joku itseään kunnioittava maa olisi näyttänyt moiselle röyhkimykselle ovea. Suomessa tälle ikälopulle diivalle räätälöitiin poikkeuslaki, jonka tekijät eivät vieläkään ymmärrä hävetä.

Suomella ei ole enää varaa vanhustenhoitoon, nuorisotyöhön, koulutukseen, liikuntaan, sivistykseen, suurlähetystöihin, rikostutkintaan, ennaltaehkäisyyn, mihinkään rangaistukseen perustumattomaan sosiaaliohjelmaan, kunnolliseen rakentamiseen, liikenneverkostoon, julkisiin palveluihin, humanismiin, kehitysyhteistyöhön, tutkivaan journalismiin tai mihinkään muuhunkaan, joka tekee yhteiskuntaelämästä mielekästä, toimivaa ja puolustamisen arvoista.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Suomen puhtaalla luonnolla hekumointi

Suomessa kuuluu tunnetusti paukutella tukkimiehen henkseleitä sillä, että meillä on niin hirmuisen puhdas luonto. Todellisuudessa meillä on vain suhteellisen paljon asumatonta ympäristöä; sen laatu onkin jo eri asia.

Jos ette ole huomanneet, niin Suomi sijaitsee tässä ihan maailman saastuneimman meren rehevässä syleilyssä, eikä tilannetta saa kunnolla parantaa ainakaan niin kauan kuin olemassa on suomalainen erikoisuus, turha ja taantumuksellinen agraaripuolue, jonka päätehtäviin kuuluu maatalouden ympäristövaikutusten kiistäminen eli suomalaisen ympäristön epäsuora tuhoaminen.  

Pietarin ja venäläisen Itä-Preussin nitševoo-paskavedet sekä Puolan ja Baltian maiden historiallisesti surkea ympäristöpolitiikka kuormittavat tietysti Itämerta, mutta esimerkiksi meidän ainutlaatuiseksi hehkutettu Saaristomeremme on likimain joka kesä pilalla ihka oman kotimaisen maatalouden ja muun suomalaisen kuormituksen takia. Sinilevälautoista ja kuolleesta merenpohjasta saa usein kiittää suomalaista maanviljelijää ja suomalaista kuluttajaa. Mutta kukapa ei omaan uima-altaaseensa ripuloisi ja sitten kerskailisi naapureille siitä samaisesta uima-altaasta. Asialle voidaan tehdä mitään, jos sitäkään, vain tuskastuttavan hitaasti, koska ketään ei saa syyllistää, ja Suomessa syy-seuraussuhteen tunnustaminen on syyllistämistä.

No, Itämeri on pilattu itse ja yhdessä muiden kanssa, mutta onhan meillä vielä pohjoisen korpimaat. Ainakin kunnes sinne rouhitaan taas jonkun amatöörimäisen ja hulvattomasti subventoidun kallionkuopijan ammattimaiselle kaivosteollisuudelle irvaileva teollinen peräreikä, jossa menee kaikki päin helvettiä, järvet ja joet hengettömiksi ja pohjavedet pilalle. 

Lapissa taas jälkijättöisestä Roope Ankka -romantiikasta juopuneet pikkutekijät saavat röskätä kaivinkoneella kansallispuistoja pilalle muutaman typerän kultahipun toivossa, koska miksipä ei tämmöiselle turhalle ja kuolevalle alalle annettaisi kaikkia mahdollisia erivapauksia sen sijaan, että porukkaa kannustettaisiin oikeisiin ja hyödyllisiin töihin.

Se mitä on jäljellä, pitäisi kuulemma hukuttaa veden alle epäkuolleen tekoallashankkeen turvin, jonka joku aina nekromankeloi keskusteluun muutaman vuoden välein.

Olemmehan me suomalaiset toki siinä onnellisessa asemassa, että meillä sentään on vielä jonkin verran luontoa jäljellä pilattavana. Kaikilla ei ole enää sitäkään. 

Suomen alkoholipolitiikka

Tässä todella huono interaktiivinen juomapeli: 

Yritä selittää Suomea tuntemattomalle saksalaiselle, italialaiselle tai hollantilaiselle (tai kenelle tahansa jostain oikeasta maasta tulevalle) mahdollisimman asiallisesti ja perinpohjaisesti, miten alkoholin myynti Suomessa toimii ja ota aikaa, kauanko menee, ennen kuin yleisösi nauraa epäuskoisesti tai kysyy, puhutko totta. Ota huikka jokaista alkavaa kymmentä sekuntia kohti.

Alkoholipolitiikka on suomalaisista kummallisuuksista perinteikkäimpiä. Maamme on itsenäisyyden aikana rämpinyt pitkän alkoholipoliittisen tien, jolla on törmätty pää edellä melkein jokaiseen humalasalkoon. Tästä ovat vastuussa raittiushysteerikot, joiden naurettava ja totalitaarinen projekti, kieltolaki, on vanhempi kuin maamme itsenäisyys. Sitä kokeiltiin muutamaan otteeseen jo Ruotsin vallan aikana, mutta tällöin sen taakse ei vielä ollut ryhmittynyt sitä inhottavaa kauhukabinettia, joka myöhemmin suunnitteli meille kansallisen tragedian.

Nimittäin 1800-luvulla kansakunnan vastenmielisimmät kaikenkuivattajat – lahkolaiset, oikeiston paternalistiset voivottelijat, vasemmiston kollektivistiset pilvilinnoittajat ja näiden päälle vielä hörhöilevät rodunjalostajat – päättivät, että kohtuuteen pyrkiminen ei riitä. Se, että itse kieltäytyy ja valistaa alkoholista seminaarien, järjestötoiminnan, satojen roskapamflettien ja toinen toistaan naurettavampien nyyhkynovellien muodossa, ei mennyt kyllin pitkälle: alkoholi piti kieltää myös kaikilta muilta, sillä eihän moralisti voi olla tyytyväinen kuin määräillessään muita.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tuotti heti ensimmäisissä eduskuntavaaleissa parlamenttiin sellaisen ääliölauman, joka sääti saman tien kieltolain, vieläpä yksimielisesti. Näin siis ensimmäinen kansanvaltainen eduskuntamme teki tuoreeltaan yhden historiamme tyhmimmistä, huonoimmista ja epäonnistuneimmista päätöksistä. Kun keisari suvaitsevaisessa tyranniassaan suojeli suomalaisia näiden tyhmyydeltä ja kieltäytyi vahvistamasta katastrofilainsäädäntöä, jäi sen voimaantulo vasta vuoteen 1919. 

Suomen itsenäisyys päästiin aloittamaan tilanteessa, jossa maan alkoholikulttuuri haettiin ulkomailta. Suomalaiset tislaamot ja panimot ovat juhlineet monenlaisella Suomi 100 -tuotteella, mutta itsenäisyyden ensimmäisen vuosikymmenen ajan Suomen valtio tuhosi kotimaisen panimoteollisuuden edellytykset ja osaltaan taannutti kansallista suhdetta alkoholiin.
 Itämeren rannoilla oli useita nuoria tasavaltoja ja muuan vapaavaltio, joista oli erittäin helppo hakea alkoholia maahan, jonka johtajat olivat niin typeriä, että säätivät lain, jota eivät kyenneet valvomaan ja joka väistämättä johti valtavaan rikosaaltoon. Trokata kannatti tietysti mahdollisimman vahvaa viinaa, ja kieltolaki oli alusta loppuun juuri niin idioottimainen munaus kuin kuka tahansa selväpäinen ihminen olisi osannut arvata. 

Kun moraalinen tyydytys alkoi haihtua, luopui Suomi kieltolaista, joka oli epäonnistunut niin perinpohjaisesti kuin suurin piirtein on mahdollista. Raittiusväki on ottanut tästä opikseen samalla tavalla kuin kaikki, joiden alun perinkin surkea unelma on objektiivisesti epäonnistunut (Mussolinin perilliset, marxisti-leninistit, kaikki protestanttilahkot): mitään ei ole myönnetty, eikä kiistattomasta virheestä haluta puhua. Suomi sai kieltolain jäähyväislahjana paternalistisen kontrollin sekä tärkeilevän byrokratian, joiden kaksihaarainen thrysos on lyönyt myöhemmän alkoholipolitiikkamme tahdin. Nykyään on helppo naureskella sille traagiselle tosiseikalle, että vielä vuonna 1970 Suomessa oli käytössä viinakortti, jota tuli käyttää tietyssä kansalaiselle osoitetussa Alkossa – mutta nykyinen systeemimme vaikuttaa eurooppalaisista sivistysvaltioista tuleville ihmisille aivan yhtä naurettavalta. Asiaa ei voi kierrellä: maa, jossa illallisaineksia ja viiniä ei voi ostaa samasta liikkeestä, on yksinkertaisesti barbaarinen.

Toivoa paremmasta ei juuri ole. Joulukuun naurettava näytelmä, jossa alle prosenttiyksikön alkoholitilavuuserosta tulee eksistentiaalinen kysymys, josta möykätään uutisten ykkösaiheena, osoittaa Euroopan, järjen ja kohtuuden olevan viheliäisen kaukana tästä naurettavasta maasta. Samaan aikaan Saksassa yhteiskunta ja suhteellisen laadukas julkinen terveydenhoitojärjestelmä ovat vielä jotenkin pystyssä, vaikka kadunkulman marketista voi ostaa vodkaa. Suomessa sen sijaan kaikki tuhoutuu, jos kaljassa saa olla nolla pilkku kärpäsenpaska enemmän prosentteja. Poliitikot ulvovat kansanterveyden tuhoamisesta ja ilmeisesti oikeasti kuvittelevat, että nykyisen systeemin on jatkuttava ikuisuuteen. Suomalaisen alkoholipolitiikan kierouksiin kuuluu, että sitä seuratessa tulee halu ryypätä taju kankaalle. Tämä maa ansaitsee vain sääliä. 

Raittiusväki sen sijaan ansaitsee tulla vihatuksi. Heidän menneisyytensä on halveksittava. Kun he olivat vallassa, he halusivat ennen kaikkea hallita ja komentaa muita ihmisiä ja kontrolloida näiden elämää. He myös aiheuttivat täysin ennustettavan rikoskatastrofin, joka oli omiaan lietsomaan laittomuutta, korruptiota ja levottomuutta nuoressa ja huojuvassa tasavallassa. He asettivat yksisilmäisen, totalitaarisen ihanteensa muiden ihmisten vapauden ja valtiollisen turvallisuuden yläpuolelle. Ja pitkälti heidän syytään on myös nykyinen juomakulttuurimme sekä alkoholipolitiikkamme. Tämä on surkea ja häpeällinen perintö, enkä luota yhteenkään sen jatkajista. Kun heitä vähän raaputtaa – antaa heille rähinäraittiutta – heistä kuoriutuu yhä se kanssakansalaisia ylhäältä komenteleva, uutta uljasta huomista hinnalla millä hyvänsä rakentava komendantti.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Pentti Linkola

Tieto-Finlandia vuosimallia 2017 on jaettu. Ehdolla oli jopa muutamia kiinnostavia, valistuksellisia ja varmaan antoisiakin teoksia, mutta eniten ennakkojulkisuutta saivat ne muut: Alexander Stubbin semiomaelämäkerta – jonka mukanaolo itsessään kertoo riman olevan todella alhaalla ("Finlandia-raadin mielestä sujuvasti etenevä teos sisältää sopivassa suhteessa positiivisuutta, politiikkaa, urheilua, kansainvälisyyttä ja ärsyttävyyttä." No kiva.) – ja jälleen yksi Pentti Linkolan, tuon kalanhajuisen fasistin, uudelleenlämmitys. Viimeksi mainittu tietysti voitti, sillä suomalaiset eivät jostain syystä saa tarpeekseen tästä kuivasta korpinatsista, jolla ei edelleenkään ole mitään muuta annettavaa kuin käyttökelvoton, sublimoitu viha ja suunnaton ylenkatse aivan kaikkia kanssaihmisiä kohtaan.

Ajatus siitä, että tätä yhden hyvän lintukirjan tekaissutta jäkäläistä misantrooppia pidetään vuosikymmenestä toiseen merkittävänä julkisena intellektuellina, jota on jatkuvasti kuunneltava ja dokumentoitava, on aivan riittävä osoitus suomalaisen julkisuuden henkisestä tasosta. Se on itsessään masentavaa, mutta lähinnä törkeäksi voi luonnehtia tapaa, jolla toimittajat, poliitikot ja kulttuurikenttä kiertelevät sitä ilmeistä tosiasiaa, että Linkola on väkivaltaisesta sorrosta haaveileva fasisti. 

Toimittajille ei ole mikään ongelma luonnehtia vaikkapa ulkomaalaisia poliitikkoja äärioikeistolaisiksi tai uusfasistisiksi saati Pohjoismaista vastarintaliikettä kansallissosialistiseksi tai uusnatsistiseksi, mutta syystä tai toisesta Linkolan ilmeinen fasismi jää aina lausumatta oikealla nimellään. Korkeintaan mainitaan, että "jotkut" "luonnehtivat" Linkolaa ekofasistiksi positio, jossa ei pitäisi olla mitään kiistanalaista, ellei lasketa sitä seikkaa, että Linkolan ajattelun piirteet ovat lähempänä ekologista kansallissosialismia kuin ekologisoitua muotoa italialaisesta fascismista.

Mallin suomalaisen julkisuuden suhtautumisesta natseja avoimesti ihailevaan autoritaariseen ihmisvihaajaan antaa Pekka Saurin Helsingin Sanomiin kirjoittama arvio nyttemmin Finlandia-palkitusta Linkola-elämäkerrasta. (En tiedä, miksi Sauri on kutsuttu arvostelemaan mitään kirjallisuutta, mutta Hesarin tietokirjallisuuskritiikin käsittämättömät käytännöt eivät ole tämän kirjoituksen aihe.) Sauri käsittelee kirjan varsinaista sisältöä hyvin vähän. Arvion perusteella kirja tarjoaa paljon mielenkiintoista luettavaa niille, joiden mielestä on kiinnostavaa lukea kuvauksia autojen rekisterinumeroiden keräilystä, kalan kuljettamisesta polkupyörän tarakalla ja tietysti referaatteja Linkolan kaikille jo ennestään tutuista ajatuksista. Sauri kertaa Linkolan lausuntoja ja näkemyksiä, ei edes niitä pöyristyttävimpiä ja inhottavimpia, mutta ei onnistu kategorisoimaan Linkolaa siihen poliittiseen segmenttiin, jossa tämä aivan ilmeisesti on. Enin, mihin Sauri kykenee, on seuraava kiemurtelu:
"Linkolaan lyötiin ekofasistin ja kansanvallan vastustajan leima, joka ei vieläkään ole haalistunut."
Linkola on ekofasisti, ja hän on lukuisia kertoja julistanut vastustavansa kansanvaltaa, demokratiaa, äänioikeutta, "heikkoja" (ol. sairaita ja vammaisia) suosivaa sosiaaliturvaa, kaikenlaisia kansalais- ja ihmisoikeuksia sekä ajatusta yhtäläisestä ihmisarvosta. Hän on ylistänyt natsismia "loistavaksi filosofiaksi" ja kirjoittanut korostetun tietoisesti (Anhavan kiukunpurkaus, Tieteessä tapahtuu 4-5/2011), kuinka holokausti oli ihanteellinen ekoteko vailla vertaa ja toteutettiin vielä hyvin tuskattomasti, jopa inhimillisesti. 

Lyhytkin altistus Linkolan teksteille riittää paljastamaan hänen loistavan filosofiansa onttouden. Ennen kaikkea hänen luontokäsityksensä on lähinnä naurettavaa, affektoidun pessimististä ja fatalistisen synkkäsävyistä jälkijättöisen kansallisromantiikan perversiota. Lyyriset horinat metsien runoudesta ja mystifioidusta siteestä voimakkaiden, oikeamielisesti säälimättömien harvalukuisten ihmisyksilöiden ja heidän (metsäisen) elinympäristönsä välillä jäljittyvät suoraan natsi-ideologiaan. Samaa sarjaa on materialistisen talousjärjestelmän kritiikki, joka näkee autoritaarisuuden ainoana todellisena vaihtoehtona. Kulutusyhteiskunta on hänelle demokratian synonyymi, sen todellinen luonne, ja demokratia-kulutusyhteiskunta voi hänen ajattelussaan tuottaa vain ympäristötuhoa ja rappiota.

On hämmästyttävää, että Suomessa kukaan ei osaa, älyä tai halua tehdä kunnollista ruodintaa Linkolan ajattelun genealogiasta. Romantisoitu luontosuhde, demokratian, liberalismin, pluralismin, humanismin ja suvaitsevaisuuden äärimmäinen halveksinta, pyrkimys autarkiaan, neutraaleina esitettyjen ja potaskaisesti konstruoitujen luonnonlakien nostaminen inhimillisen kanssakäymisen ja yhteiskunnan keskiöön, biologismi, autoritaarisen askeesin romantisointi, nyanssiton antikapitalismi ja -globalismi, nurkkakuntaisuus, yhteisöjen mystifiointi, fyysisen terveyden ja suorituskyvyn meritokraattinen ihailu, pohjoisen arvottaminen kaikin tavoin etelän yläpuolelle, naiivin maaseutukuvan arvottaminen juurettoman, kosmopoliittisen ja tuhoavan kaupungin yläpuolelle, sisäisesti ristiriitainen radikaali antimodernismi, murhanhimoinen antiamerikkalaisuus, kirjaimellinen natsismi, kirjaimellisen terrorismin kirjaimellinen ylistäminen ja kannattaminen, fantasiat puhdistavasta tuhosta – jäljet johtavat ilmiselvästi sylttytehtaalle, jossa ovat kellokorttinsa leimanneet ainakin Willibald Hentschel, Walther Darré, Heidegger, Himmler, Gentile ja Evola. Linkolan ajattelun ja koko maailmankuvan fasistiset ja natsistiset piirteet ovat kursorisessakin tarkastelussa niin ilmeisiä, että pitää erikseen sokaista ja petkuttaa itseään voidakseen olla niitä näkemättä.

Se, että luonnehdin Linkolaa fasistis-kansallissosialistiseksi ajattelijaksi, ei ole tarkoitettu ainakaan välttämättä käsitettäväksi pejoratiivisessa mielessä; pikemminkin se on melko väistämätön kuvaus hänen aatteestaan ja sen ilmeisestä historiasta. Linkola ja hänen ajattelunsa samoin kuin se intellektuaalinen traditio, johon hän asettuu, ovat tietysti minulle syvästi vastenmielisiä, mutta Linkolaa ei tarvitse mielikuvituksellisesti mustamaalata mustanruskeaan ideologiseen sukupuuhun hänen häpäisemisekseen. Hän ei ole piilotellut juuriaan, jos ei niitä nyt valtavasti aatehistoriallisesti analysoinutkaan. Törkeyden rajamailla on, ettei Suomen intelligentsia ole kykenyt kohtaamaan ja nimeämään sitä aatteelista suuntaa, johon Linkola ilmiselvästi asettuu. Tässä on pakko olettaa jonkinlaista epärehellisyyttä, kun ottaa huomioon, ettei äly- ja kulttuuriyhteisöillä ole ollut vaikeuksia identifioida poliittisia patologioita vaikkapa perussuomalaisen puolueen toimijoiden tapauksissa, vaikka nämä ovat syleilleet fasismia ja natsismia yleensä vähemmän avoimesti ja miedommasti kuin Linkola ja yleensä ilman ekologista kehystä.   

Halveksitun liberaalin humanismin lukuisiin erinomaisiin piirteisiin kuuluu, ettei sen ole pakko totalistisesti tai nihilistisesti hylätä kaikkea, jossa on vastenmielisiä aspekteja. Niinpä voimme ansiosta arvostaa Nietzschen oivalluksia ja viiltävää proosaa, vaikka hylkäämme eräitä hänen eettisiä päätelmiään; eikä meidän tarvitse riistää kaunokirjallisia ansioita D'Annunziolta tai Célineltä saati kieltää niitä itseltämme siksi, että he olivat poliittisesti vastenmielisiä öykkäreitä. Näillä sentään on kirjallis-kulttuurisia saavutuksia ja jonkinlaista kehitystä. Linkolalla en ole havainnut vastaavaa, ellei massamurha- ja natsifantasioiden intensiteetin ja frekvenssin asteittaista kasvua lasketa. Tyhjänpäiväisen käävän iänikuiset jankutukset on jo kuultu moneen kertaan, eikä hänen tarjoamastaan, julmuudella ja epäinhimillisyydellä hekumoivalla keskenkasvuisella angstilla ratkaista mitään, kaikkein vähiten käsissämme olevaa ilmasto-ongelmaa.

Olisi jo viimein aika suhtautua Linkolaan rehellisesti ja samalla arvioida, onko mitään arvoa sillä, että tämä "toisinajattelija", jota ei koskaan ole vainottu, mutta joka haluaisi kovasti vainota muita, päästetään vähän väliä korisemaan typeriä, fatalistisia profetioitaan kansallisesti korkeimpaan julkisuuteen ilman mitään kunnollista, ideologisesti ja historiallisesti lukutaitoista kritiikkiä. Hän on turha ja ikäloppu natsi, jossa on mielenkiintoista vain se, miten tämän surkean maan niin kutsuttu kulttuurelämä on veltosti rähmällään hänen edessään.

Ja te kaikki, joita häiritsee, että poliitikot dehumanisoivat huonommin pärjääviä ihmisryhmiä, te, joita iljettää, että tänäkin itsenäisyyspäivänä kirjaimelliset natsit marssivat pääkaupungissamme: ehkä teitä pitäisi häiritä myös se, että maamme johtaviin intellektuelleihin ja suoranaiseksi legendaksi luetaan äärimmäisen ilmeinen fasisti-ideologi, jota kukaan ei todella ymmärrä haastaa.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Paavo Väyrynen

Mitäpä elämä olisi ilman häntä?

Historia toistaa itsensä ensin tragediana ja sitten farssina, mutta Väyrynen pysyy aina Väyrysenä, toistaen tietysti siinä sivussa itseään ilmeisen loputtomiin. Hän on Suomen sotienjälkeisen ajan kiintopiste, myhäilevän kissan ja Shakespeare-konnan yhdistelmä, politiikan itseohjautuva jalasmökki ja viimeinen Suurista Muinaisista. 

Paavo Väyrynen on Maalaisliitto/Keskustan Suomelle sälyttämistä vitsauksista sitkeimpiä, sillä hän on jo melkein 50 vuoden ajan pyrkinyt vähän väliä joko pääministeriksi tai presidentiksi. Väyrynen tunnetusti osaa, tietää ja ymmärtää kaiken, muttei ole koskaan kyennyt sisäistämään sitä asiaa, etteivät kansalaiset halua häntä kumpaakaan virkaan. Siksi Väyrysen uran suuri projekti onkin ollut tasavallan huipulle pyrkyröinnin ohella keksiä tekosyitä perin- ja johdonmukaiselle kyvyttömyydelleen saavuttaa tämän edellyttämää kannatusta. Väyrynen, joka on ehkä poliitikkomaisin kaikista Suomen historian poliitikoista, onkin politiikassa kaikkein huonoimmista mahdollisista syistä: egon ja terapian vuoksi.

Koska Väyrynen ei kykene hyväksymään sitä, ettei hänellä ole ollut riittävästi kannatusta vallan ylimpiin jalaslinnakkeisiin, on kyseessä luonnollisesti vain median luoma harha. Suomalaiset poliitikot – varsinkin ne, joilla on objektiivisesti kaikkein eniten todellista valtaa – ovat jo muutamien sukupolvien ajan ruikuttaneet mediavallasta Sorsan infokratiasta ja Koiviston sopuleista Sipilän myöhäisillan sähköpostispämmiin, mutta Väyrynen on tehnyt tästä itsekritiikittömästä ininästä taidetta. Kaikki hänen toistuvat epäonnistumisensa menevät johdonmukaisesti mediapelin piikkiin. Suomen suurimpiin mediasta uhriutujiin kuuluva Väyrynen ei ole tiettävästi koskaan itse tehnyt ainuttakaan virhettä, vaan on aina joutunut muiden kampittamaksi – milloin median, milloin oman puolueensa. 

Jokainen saa tietysti selittää itselleen aivan omin sanoin, miksi metsä vastaa niin kuin vastaa. Väyrysen epäsuosioon Suomen kansan keskuudessa on saattanut vaikuttaa myös hänen häikäilemättömään opportunismiin kiedottu uransa, jossa mielipiteitä kierrellään, paikkoja varataan ja varmistellaan parhaimmillaan paristakin parlamentista, kuitataan kulukorvauksia kivijalattomista kottikärryasunnoista ja kaiken kaikkiaan tehdään kaikkea sitä, mitä väyrystelyn käsite pitää sisällään. Ei ole aivan pieni saavutus jättää oma nimensä käsitteenä poliittiseen historiaan, muttei se ehkä järin kunniakaskaan meriitti ole, kun kaikki konnotaatiot ovat negatiivis-juonittelevia. 

Väyrysen poliittiseen elämään kuuluu, että hän on toisinaan jopa muutaman vuoden hiljaiselossa Euroopan parlamentissa tai muussa syrjänurkassa vain noustakseen sieltä yhä uudelleen ja uudelleen pintaan. Aina kun Suomen politiikassa kolisee, houkuttelee meteli ja huomio esiin ennen pitkää myös tämän Tamminiemen tunkeilevan Poltergeistin selittämään, miten hänen oli yksinkertaisesti pakko lähteä kisaan mukaan, kun on niin kovasti pyydettykin – ja päälle muutamia YYA-kliseitä ja fiktioita Suomen puolueettomuudesta. Väyrynen muistuttaa vanhojen italowesternien hautausurakoitsijaa, joka on mustanpuhuvana kärppänä paikalla, kun pikkukaupungin voimatasapainossa on aihetta odottaa muutoksia.

Ehkä tyydyttävin ja huvittavin piirre Väyrysen loputtomalta tuntuvassa poliittisten epäonnistumisten sarjassa on, että jos hän olisi vain kyennyt politiikka-addiktioltaan ja vallanhimoltaan jäämään lopultakin eläkkeelle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, olisi hän nykyään arvostetumpi ja saavuttaisi paremman jälkimaineen. (No, jonkin verran paremman; kyse on silti yhä Väyrysestä.) Häntä saatettaisiin joissain piireissä pitää jopa vanhempana valtiomiehenä, kun nykyinen imago on kulahtaneen pyrkyrin. 

Eikä imago ole ainakaan kohenemassa. Kun Väyrynen karsiutui henkilökulttimaiseen oheiskrääsään keskittyneellä retrokampanjallaan vuoden 2012 presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella, analysoi hän syyksi kaikkien muiden tekemät virheet ja vääristelyt, ei suinkaan sitä, että kovin suuri osa suomalaisista ei yksinkertaisesti halua häntä. 
  Eivät häntä halua enää kepulaisetkaan: käsittämättömässä, itsetuhoa lähentelevässä hybriksessä Väyrynen pyrki tämän jälkeen jälleen Keskustan puheenjohtajaksi karsiutuen tapansa mukaan ensimmäisellä kierroksella, mutta yrittäen vielä tämän jälkeenkin etäjohtaa puoluetta (ja sittemmin hallitusta) pommittamalla Sipilän sähköpostikansiota aloitteillaan, ideoillaan ja muilla tärkeilyillään. 
  Ja sitten Väyrysen ego vei ehkä lopultakin voiton hänestä itsestään. Syvästi haavoitettuna hän perusti itsensä ympärille täysin omituisen ja juuri kehenkään vetoamattoman Kansalaispuolueen kuin loukkaantuneena mielenosoituksena. Mutta kepulaiset eivät tulleetkaan pyytämään anteeksi, vaan tämä peli poltti Väyrysen sillat hänen omaan puolueeseensa kenties lopullisesti. Hänelle jäi Kansalaispuolue donetskilaisine ufomiehineen, maakuntasarjan amatööreineen ja muine kylähulluineen, eikä Väyrynen ole vaikuttanut olevan kovin innostunut tästä kummajaiskabinetista, joka on pannut häneen uskonsa.

Jos Väyrynen ei onnistu saamaan kokoon presidentinvaaliin osallistumisen edellyttämää kahtakymmentätuhatta kampanjakorttia, on se taas yksi nöyryytys politiikan konkarille. (Syylliset on toki valmiina tiedossa: media, kiittämättömät kepulaiset ja muut tavanomaiset.) Keminmaan korppikotka on jopa väläytellyt poliittisen uransa lopettamista, ellei kannattajakortteja kerry riittävästi. Uskon kun näen: Väyrynen on mestari rationalisoimaan täyskäännöksiä, joten eiköhän hän taas ensi eduskuntavaalien alla hääräile vaaliuurnien läheisyydessä veivaten rapistuvaa egopoliittista posetiiviaan, kun niin kovasti on pyydetty. Ja siitähän on enää lyhyt matka vuoden 2024 presidentinvaaliin.

Ei Väyrysestä tule koskaan presidenttiä saati pääministeriä. Mutta emme mekään ikinä pääse Väyrysestä. Emme, vaikka hän lopettaisikin poliittisen uransa. Emme, vaikka hän lähtisi tiibetiläiseen luostariin loppuelämäkseen. Minulla tulee vielä käppyräisenä vanhuksenakin olemaan Väyrys-flashbackejä, jotka iskevät, kun puoluekannatuksissa tapahtuu siirtymiä. Tämä kekkoslovakialais-machiavellilainen toteemieläin piinaa meitä niin pitkään kuin Suomessa politiikkaa tehdään.