tiistai 21. marraskuuta 2017

Paavo Väyrynen

Mitäpä elämä olisi ilman häntä?

Historia toistaa itsensä ensin tragediana ja sitten farssina, mutta Väyrynen pysyy aina Väyrysenä, toistaen tietysti siinä sivussa itseään ilmeisen loputtomiin. Hän on Suomen sotienjälkeisen ajan kiintopiste, myhäilevän kissan ja Shakespeare-konnan yhdistelmä, politiikan itseohjautuva jalasmökki ja viimeinen Suurista Muinaisista. 

Paavo Väyrynen on Maalaisliitto/Keskustan Suomelle sälyttämistä vitsauksista sitkeimpiä, sillä hän on jo melkein 50 vuoden ajan pyrkinyt vähän väliä joko pääministeriksi tai presidentiksi. Väyrynen tunnetusti osaa, tietää ja ymmärtää kaiken, muttei ole koskaan kyennyt sisäistämään sitä asiaa, etteivät kansalaiset halua häntä kumpaakaan virkaan. Siksi Väyrysen uran suuri projekti onkin ollut tasavallan huipulle pyrkyröinnin ohella keksiä tekosyitä perin- ja johdonmukaiselle kyvyttömyydelleen saavuttaa tämän edellyttämää kannatusta. Väyrynen, joka on ehkä poliitikkomaisin kaikista Suomen historian poliitikoista, onkin politiikassa kaikkein huonoimmista mahdollisista syistä: egon ja terapian vuoksi.

Koska Väyrynen ei kykene hyväksymään sitä, ettei hänellä ole ollut riittävästi kannatusta vallan ylimpiin jalaslinnakkeisiin, on kyseessä luonnollisesti vain median luoma harha. Suomalaiset poliitikot – varsinkin ne, joilla on objektiivisesti kaikkein eniten todellista valtaa – ovat jo muutamien sukupolvien ajan ruikuttaneet mediavallasta Sorsan infokratiasta ja Koiviston sopuleista Sipilän myöhäisillan sähköpostispämmiin, mutta Väyrynen on tehnyt tästä itsekritiikittömästä ininästä taidetta. Kaikki hänen toistuvat epäonnistumisensa menevät johdonmukaisesti mediapelin piikkiin. Suomen suurimpiin mediasta uhriutujiin kuuluva Väyrynen ei ole tiettävästi koskaan itse tehnyt ainuttakaan virhettä, vaan on aina joutunut muiden kampittamaksi – milloin median, milloin oman puolueensa. 

Jokainen saa tietysti selittää itselleen aivan omin sanoin, miksi metsä vastaa niin kuin vastaa. Väyrysen epäsuosioon Suomen kansan keskuudessa on saattanut vaikuttaa myös hänen häikäilemättömään opportunismiin kiedottu uransa, jossa mielipiteitä kierrellään, paikkoja varataan ja varmistellaan parhaimmillaan paristakin parlamentista, kuitataan kulukorvauksia kivijalattomista kottikärryasunnoista ja kaiken kaikkiaan tehdään kaikkea sitä, mitä väyrystelyn käsite pitää sisällään. Ei ole aivan pieni saavutus jättää oma nimensä käsitteenä poliittiseen historiaan, muttei se ehkä järin kunniakaskaan meriitti ole, kun kaikki konnotaatiot ovat negatiivis-juonittelevia. 

Väyrysen poliittiseen elämään kuuluu, että hän on toisinaan jopa muutaman vuoden hiljaiselossa Euroopan parlamentissa tai muussa syrjänurkassa vain noustakseen sieltä yhä uudelleen ja uudelleen pintaan. Aina kun Suomen politiikassa kolisee, houkuttelee meteli ja huomio esiin ennen pitkää myös tämän Tamminiemen tunkeilevan Poltergeistin selittämään, miten hänen oli yksinkertaisesti pakko lähteä kisaan mukaan, kun on niin kovasti pyydettykin – ja päälle muutamia YYA-kliseitä ja fiktioita Suomen puolueettomuudesta. Väyrynen muistuttaa vanhojen italowesternien hautausurakoitsijaa, joka on mustanpuhuvana kärppänä paikalla, kun pikkukaupungin voimatasapainossa on aihetta odottaa muutoksia.

Ehkä tyydyttävin ja huvittavin piirre Väyrysen loputtomalta tuntuvassa poliittisten epäonnistumisten sarjassa on, että jos hän olisi vain kyennyt politiikka-addiktioltaan ja vallanhimoltaan jäämään lopultakin eläkkeelle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, olisi hän nykyään arvostetumpi ja saavuttaisi paremman jälkimaineen. (No, jonkin verran paremman; kyse on silti yhä Väyrysestä.) Häntä saatettaisiin joissain piireissä pitää jopa vanhempana valtiomiehenä, kun nykyinen imago on kulahtaneen pyrkyrin. 

Eikä imago ole ainakaan kohenemassa. Kun Väyrynen karsiutui henkilökulttimaiseen oheiskrääsään keskittyneellä retrokampanjallaan vuoden 2012 presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella, analysoi hän syyksi kaikkien muiden tekemät virheet ja vääristelyt, ei suinkaan sitä, että kovin suuri osa suomalaisista ei yksinkertaisesti halua häntä. 
  Eivät häntä halua enää kepulaisetkaan: käsittämättömässä, itsetuhoa lähentelevässä hybriksessä Väyrynen pyrki tämän jälkeen jälleen Keskustan puheenjohtajaksi karsiutuen tapansa mukaan ensimmäisellä kierroksella, mutta yrittäen vielä tämän jälkeenkin etäjohtaa puoluetta (ja sittemmin hallitusta) pommittamalla Sipilän sähköpostikansiota aloitteillaan, ideoillaan ja muilla tärkeilyillään. 
  Ja sitten Väyrysen ego vei ehkä lopultakin voiton hänestä itsestään. Syvästi haavoitettuna hän perusti itsensä ympärille täysin omituisen ja juuri kehenkään vetoamattoman Kansalaispuolueen kuin loukkaantuneena mielenosoituksena. Mutta kepulaiset eivät tulleetkaan pyytämään anteeksi, vaan tämä peli poltti Väyrysen sillat hänen omaan puolueeseensa kenties lopullisesti. Hänelle jäi Kansalaispuolue donetskilaisine ufomiehineen, maakuntasarjan amatööreineen ja muine kylähulluineen, eikä Väyrynen ole vaikuttanut olevan kovin innostunut tästä kummajaiskabinetista, joka on pannut häneen uskonsa.

Jos Väyrynen ei onnistu saamaan kokoon presidentinvaaliin osallistumisen edellyttämää kahtakymmentätuhatta kampanjakorttia, on se taas yksi nöyryytys politiikan konkarille. (Syylliset on toki valmiina tiedossa: media, kiittämättömät kepulaiset ja muut tavanomaiset.) Keminmaan korppikotka on jopa väläytellyt poliittisen uransa lopettamista, ellei kannattajakortteja kerry riittävästi. Uskon kun näen: Väyrynen on mestari rationalisoimaan täyskäännöksiä, joten eiköhän hän taas ensi eduskuntavaalien alla hääräile vaaliuurnien läheisyydessä veivaten rapistuvaa egopoliittista posetiiviaan, kun niin kovasti on pyydetty. Ja siitähän on enää lyhyt matka vuoden 2024 presidentinvaaliin.

Ei Väyrysestä tule koskaan presidenttiä saati pääministeriä. Mutta emme mekään ikinä pääse Väyrysestä. Emme, vaikka hän lopettaisikin poliittisen uransa. Emme, vaikka hän lähtisi tiibetiläiseen luostariin loppuelämäkseen. Minulla tulee vielä käppyräisenä vanhuksenakin olemaan Väyrys-flashbackejä, jotka iskevät, kun puoluekannatuksissa tapahtuu siirtymiä. Tämä kekkoslovakialais-machiavellilainen toteemieläin piinaa meitä niin pitkään kuin Suomessa politiikkaa tehdään.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Martti Luther

Martti Luther: lähes yhtä ruma ja kirppuinen kuin Steve Bannon, mutta äärettömästi pahempi.

Tänään, 31. lokakuuta, vietetään erästä merkittävää ja erästä turhaa juhlapäivää. Merkittävä on halloween, ilahduttava karnevaali, joka on ansaitusti Suomessakin jo syrjäyttänyt sen turhan ja huonon, eli muistelon siitä tapauksesta, kun luonnevikainen ja juutalaisten kansanmurhaa vaatinut läski saksalainen paskakasa, Martin "Martti" Luther ei naulannut teesejään Wittenbergin kirkon oveen, mutta piereskeli ne muuten vain kiusaksi ihmisille, jotka olisivat voineet käyttää seuraavat 150 vuotta jostain tähdellisemmästäkin tappelemiseen. Jos alatyylinen herjaaminen ja ruuminaukko- sekä ulostekuvasto ovat mielestäsi tyylittömiä, oi kultivoitunut lukija, niin valita asiasta Lutherille. Alatyylinen ilmaisu oli tämän kusiseen lättymyssyyn verhoutuneen sairaan pahkasian oma valinta, joten jos se ei miellytä, niin sen pahempi mokomalle kaljalla itsensä muodottomaksi sappimöhkäleeksi paisuttaneelle lokaotukselle.

Luther oli hirviö, josta on jo vuosisatojen ajan yritetty hänestä sikisseiden, syövän tapaan etenevien protestanttisten ja luterilaisten kirkkojen keskuudessa maalata kivaa kansanomaista setää, joka halusi vain opettaa lapset lukemaan ja harrastaa yhteislaulua. Todellinen Luther oli tietysti murhanhimoinen kiihkoilija, joka sieti tasan omia mielipiteitään ja jonka näkemys älyllisestä debatista oli lämpimän lehmänläjän tasolla. Hän on varmasti luonteeltaan eräs kaikkien aikojen vastenmielisimmistä saksalaisista, ja siihen finalistilistaan sentään on suoranaista tunkua. 

Ei Luther tyhmä ollut. Tyhmät eivät pääse kovinkaan pitkälle, korkeintaan supervaltojen presidenteiksi. Luhter oli sangen terävä ja sivistynyt kurakuopan loiseliö, joka käänsi huomattavilla filologisilla taidoillaan Raamatun varsin pätevästi yläsaksaksi ja osoittaa kirjoituksissaan huomattavaa vivahteiden tajua. Tämä tietysti tarkoittaa, että hän tiesi varmasti täsmälleen mitä teki, kun raahsi maansa keskustelukulttuurin pohjamutiin ja väkivaltaan. Luther oli ansioitunut filologi ja teologi, ja päätyessään julkisuuteen ja saadessaan valtaa hän käytti tätä asemaansa lietsoakseen valheita ja vihaa. Hänen myöhempi kaimansa Martin Luther King plagioi väitöskirjansa vilpillä, mutta käytti asemaansa saarnatakseen väkivallattomuutta ja suvaitsevaisuutta. Huijari toimi arvokkaasti ja kestävästi, aito asia taas hukutti Keski-Euroopan vihaan ja vereen. 

Vihaa ja verta hän näet toi, aivan kuin Kristus uhosi tuovansa miekan. (Jeesus oli kova uhoamaan – hänen epämiellyttävimpiä piirteitään.) Päästyään hallitsijoiden suojelukseen muuttui Luther esivallan verenhimoiseksi verikoiraksi ja omatunnottomaksi proto-Goebbelsiksi. Kun Luther ei enää tyytynyt vain neuvomaan hallitsijoita valehtelemaan kansalle ja maailmalle – hän kehotti Hessenin maakreivi Filip "Jalomielistä" sitoutumaan suureen valheeseen, große Lüge, kuten hänen myöhempi katolinen hengenheimolaisensa sen kaunopuheisesti Rudolf Hessille saneli yllytti hän näitä murskaamaan talonpoikaiskapinat sanankääntein, joista huokuu niin kutsuttujen lähimmäisten dehumanisaatio ja maaninen väkivallan hurmos. Oman runsashiivaisen lisänsä tähän paskatuopilliseen tuo, että kapinat käynnistyivät merkittävältä osin juuri Lutherin oman möykkäämisen tuloksena: kävi siis juuri niin kuin eräät katoliset auktoriteetit olivat varoittaneet.

Lutherin henkilökohtaisesti vaatima verenvuodatus kalpenee tietenkin sen rinnalla, mitä hän sai aikaan sadan vuoden kuluessa. "Uskonpuhdistus" johti lopulta Keski-Euroopan valtavaan ihmispuhdistukseen, Saksassa ruttoakin pahempaan katastrofiin. Kolmikymmenvuotinen sota, katolisen ja luterilaisen kristinuskon lahja Euroopalle, jätti saldonaan osapuilleen kymmenen miljoonaa vainajaa, kokonaisia raunioitettuja ruhtinaskuntia ja reformaattorin armaan kotimaan tilaan, josta se ehti melkein toipua ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.

Mutta tämäkään ei riittänyt Luther-ihmissaastalle. Aikansa luetuin saksalainen ja eurooppalainen kirjailija ja julkisintellektuelli teki voitavansa, jotta saksalaiset viimeinkin antaisivat periksi murhanhimolleen ja ryhtyisivät järjestäytyneisiin pogromeihin. Kun juutalaiset eivät kääntyneetkään Lutherin itse keksimään käsitykseen kristinuskosta antaa erittäin hyvän kuvan reformaattorin todellisuudentajusta, että hän uskoi voivansa käännyttää juuri juutalaiset tuosta vain reagoi reformaattori ainoalla osaamallaan tavalla, eli rikoksiin yllyttävillä raivokohtauksilla. Luther, tämä mukava virrenlaulattaja-aapiskukko, vaatii juutalaisten omaisuuden tuhoamista, tuhopolttoja ja murhia, ja kieltää auttamasta juutalaisia millään tavalla. Lutherin juutalaiskirjoitukset ovat sairaan vihan ja täydellisen pahuuden tuotoksia. Niiden kirjoittaja on totaalinen hirviö, eikä mikään määrä luterilaisten myöhempiä tyhjiä sanoja pyyhi pois tätä viheliäistä saastaa luterilaisuuden pimeästä sydämestä. Luther ja luterilaisuus ovat kansallissosialistisen kansanmurhaideologian genealogiassa keskeisellä sijalla, ja kunnialliset uskontokunnat olisivat ymmärtäneet edes vaihtaa nimensä, jos se viittaisi näin kelvottomaan moraaliseen epäsikiöön. 

Luther käynnisti tärkeän, valitettavan ja ikävän tapahtumasarjan, josta hänen oma toimintansa ja persoonansa tekivät niin ikäviä ja tuhoisia. Hän on historiallisesti merkittävä henkilö, ja tapa, jolla hän raastoi läntisen sivilisaation tuhoisasti kahtia, ansaitsee tulla ymmärretyksi, muttei juhlituksi.

Lutheria ei kuulu juhlia, hänet tulee kirota ja häntä tulee halveksia. Heittäkää hänen hautaansa mustepullolla: mokoma perkele on sen ansainnut tuhat kertaa. On suuri sääli, että tätä ihrapirua ei poltettu tuoreeltaan Wormsissa.

Vaan Suomessa, maailman luterilaisimmaksi mainitussa maassa, päivälehtien houreiset toimittajat lässyttävät ääliömäisissä mielisokeusreportaaseissa kaiken kivan johtuvan Lutherista ("Veimme pahvisen Lutherin Helsingin keskustaan tapaamaan ihmisiä." Harmi, ettei tullut tikkuja mukaan.), vaikka useat katoliset maat ovat olleet meitä edellä kirkon ja valtion erottamisessa ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuudessa. Meillä juhlitaan kivaa Martti-setää, kun hänen hirvittävän ja alhaisen uransa käynnistäneet, täysin kuvitteellisia höpinöitä jaarittelevat teesinsä täyttävät puoli vuosituhatta.

Kun maan suurin päivälehti ottaa Martilta 1500-luvun rohtunutta nakkia poskeen niin lujaa, ettei happea riitä aivoihin, Yle taas kehottaa testaamaan, miten luterilainen olet. Mukana ei ollut kysymystä siitä, mitä juutalaisille pitäisi tehdä. Luterilaisuuspisteiksi testissä lasketaan, jos oman kokemuksensa perusteella luottaa tasavallan presidenttiin, poliisiin ja Puolustusvoimiin instituutioina. Todellista luterilaista esivaltafetisismiä mittaisi paremmin väite "Sisällissodan jälkeen vankileireillä nälkään ja tauteihin kuolleet saivat täsmälleen mitä ansaitsivatkin" (Luterilaisin vastausvaihtoehto: Osittain eri mieltä vaikka olikin oikein näännyttää heidät, olisi heidät olisi pitänyt tappaa saman tien eikä edes ottaa vangiksi.) Eikö muuten olekin vain merkillistä, että Saksassa kansallissosialistien kannatus oli suhteellisesti kaikkein vahvinta luterilaisilla alueilla ja heikointa katolisilla? Todellista luterilaisuutta on pokkuroida halukkaasti esivaltaa riippumatta siitä, toimiiko se demokraattisesti ja oikeusvaltion mukaan.

Suo, kuokka ja Jussi, Martti Luther ja muovipussi. Muovipussilla Luther tukehdutetaan, kuokalla hänet paloitellaan ja sotketaan suohon. Sen tehtyään voi Jussikin veisata, että Suokuokka ompi linnamme. Teidän luterilaisten katekismukset ja enkelitaivaat on kyllästetty veressä ja raivotautisen saksihurtan kuolavaahdossa niin, ettei paha niistä lähde, vaikka historiaa miten pesisi.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

YouTube-videoiden naurettavan ylidramaattiset otsikot


David Hume antoi pääteokselleen A Treatise of Human Nature alaotsikon being an Attempt to introduce the experimental Method of Reasoning into Moral Subjects. Immanuel Kantin suuria historiallisia linjoja hahmotteleva essee sai nimekseen Idee zu einer allgemeinen Geschichte in weltbürgerlicher Absicht. Adam Smithin pääteos esittää olevansa An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, ja Johann Gottlieb Fichte pohti uskontokritiikkiä otsakkeen Versuch einer Kritik aller Offenbarung alla. Isoja ajatuksia, vaatimattomia otsikoita: yritelmiä, yrityksiä, tutkielmia, pyrkimyksiä.

Onnettomia kyhäelmiä. Näin sitä kuuluu otsikoida:
AMAZING! This Scottish thinker just DEMOLISHED inductive reasoning! EPIC must-see viral video!
Tähän tyyliin YouTubessa ainakin otsikoidaan paljon vaatimattomampaa ainesta, joka ei yleensä edes ole julkaisijan omaa tekoa. Videon otsikko on aina uitettava kuluneissa ylisanoissa, ja kaikki politiikka, ajattelu ja muu sellainen tulee redusoida lapsellisen konfrontatiiviseksi kamppailuasetelmaksi, mikä survoo yhteiskunnallisen keskustelun, jos sellaista enää on, painiviihteen tasoiseksi itsetuntopiristeeksi eri huutosakeille.


Mitään ei näemmä voi esittää pelkkänä kritiikkinä tai kommentaarina. Jopa klippi uutistoimittajan haastattelusta saatetaan otsikoida muotoilulla "DESTROYS Trump/mikä tahansa paska". Myös verbit annihilate, crush, decimate (minkä käytössä ei yleensä ole pienintäkään järkeä, sillä se tarkoittaa joka kymmenennen tappamista), demolish, eradicate, exterminate, eviscerate ja obliterate ovat suosiossa. (Oma suosikkini olisi extirpate, mutta sitä ei näemmä käytetä, kuulostaneeko liian keveältä.) Tällaisella naurettavalla hyperbolalla videoita otsikoivat ihmiset ovat takuuvarmasti erittäin nuijia nyhveröitä, joilla tuskin on minkäänlaista kykyä arvioida todellisuutta muuten kuin omien naurettavien sankarikompleksien ja mytologisoitujen viholliskuvien kautta. Vaikuttaa säälittävältä olla noin innokas jokaisen itsen mielestä oikeaan laariin putoavan jyvän kuolaaja.

Ja näin tulin heidät MURSKANNEEKSI.

(Miksi vielä lisäillään mainintoja, että jotain tapahtui "just"? En tajua. Onko tämä sama kuin NYT-liitteen suosima typerä [lause], ja nyt [lause] -konstruktio? Onko sillä tarkoitus luoda välittömyyden illuusio? Käsittämätöntä hölmöilyä. Huutomerkit sun muut otsikossa ovat omiaan tuomaan lisäarvoa, ja on kivaa lisätä jo otsikkoon ohje siitä, miten tämän pitäisi minuun vaikuttaa: "(FUNNY!)", "INCREDIBLE", "WOW." Vähemmän intoa, kohkaavat kakarat.)

tiistai 8. elokuuta 2017

Suomen vuodenajat: Kesä

(MTV)
On lyhyt ajanjakso, jolloin Suomi on lähes asumiskelpoinen maa, ja se ajanjakso on toukokuun puolivälistä syyskuun loppuun – jos käy ilmiömäinen tuuri. Yleensä ei käy.

Suomen jokavuotisessa yövalaistussa pettymyksessä voisi vielä sietää sketsiviihdemäisesti karrikoidut sääolot kesäkuisine räntäsateineen ja heinäkuisine pakkasineen (jos heinäkuussa mitataan pakkasta, voisi maan suosiolla hinata eteläiselle napapiirille, minne se kuuluukin), hyttysten puhki puremat sääret ja paikallispubin vankileirimäisen kesäterassin, missä vain keskivartaloihra lämmittää naparetkeläisiä, jotka ryystävät hyyhmäisiä lonkeroita ripset rakeissa. Vaan suomalaisten surullinen, koko kesän ajan tauottomasti veivattava sääobsessio puristaa viimeisetkin henkiset mehut huurteiseen asfalttiin. 

Ei näet riitä, että kesällä on paska sää, minkä ei pitäisi olla yllätys kenellekään suomalaiselle; säätilasta ja sen ennakoinnista pitää tehdä rahvaan tiedollisen toiminnan pääaihe. Normaalin kasvukauden aikana iltapäivälehtien lööpeissä pohditaan säätä useammin kuin Ilmatieteen laitoksella: Nytkö jo lämpenee? Helteet saapuvat viimeinkin! Ensi viikolla jopa +26! Unohtamatta tietenkään legendaarisia SEKSIHELTEITÄ. Ennusteet ovat tietysti katteettomia, mutta kesähallojen kohmettama kansa tarttuu sinisillä sormillaan jokaiseen kyynisesti esille lyötyyn toivonkipinään, jonka kajo lämmittää edes hetken tässä surkeassa maassa, jossa toppatakki on kurantti asuste heinäkuisena päivänä klo 14.30.   

Tämän kaiken toivottomuuden päälle elinkeinoministeri harmittelee, että suomalaiset eivät lomillaan tee tarpeeksi kotimaanmatkoja. Siinähän sitä saakin rahoilleen vastinetta, ajamalla ABC-asemien jauhelihapihvejä narskuttaen kaatosateessa jonnekin Visulahteen hytisemään.

Onneksi on tämäkin paska jo tältä vuodelta lähes ohi.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Timo Soini



Sic transit gloria mundi. Nämä sanat Timo Soini varmasti tuntee: niitä oli tapana lausua paavien kruunajaisissa niinä Vatikaani II:sta edeltäneinä puhdasoppisina aikoina, jolloin paavit oikeasti vielä kruunattiin. Nämä sanat voisivat muuten sopia Timo Soinin surkean mahalaskun summaukseen, mutta ne soisivat tälle irvokkaalle, typerälle ja pohjattoman tyydyttävälle näytelmälle arvokkuutta, jota mokoma omaa ahneutta ja tyhmyyttä aiheutettu poliittisen perinnön viemäriinliritys ei ansaitse.

Tosiasia on, että Timo Soini on todistettavasti huono johtaja, joka mokasi hommat aivan perinpohjaisesti. Hän on myös kyyninen mutta lyhytnäköinen huijari, jonka aikanaan nauttima tyystin ylimitoitettu suosio tulee hyvin pian näyttämään täydellisen käsittämättömältä. Hänen yli kahdenkymmenen vuoden vedätyksensä vei hänet huipulle, mutta siellä hänen paukkunsa oli puhallettu parissa vuodessa. Timo Soini on tunaroiva kupla, eikä häntä kannata päästää poliittisten epäonnistumisten kaatopaikalle ilman kunnon ilkkumiskierrosta. 

Kaikkein hauskinta Soinin naurettavassa lysähdyksessä on, että hän aiheutti sen alusta loppuun itse surkealla johtamisellaan ja tyhmällä strategiallaan. Maisterisjätkä brassaili kuuluisalla populismigradullaan pitkin toreja, mutta ehkä hänen olisi kannattanut myös yrittää omaksua siitä muutamia sovellettuja sisältöjä. Siihen vain eivät rahkeet riittäneet, ja maisterisjätkästä tuli ministerispätkä. 

Soinin pölkkypäiset fanit eduskuntaryhmässä ja puoluevaltuustossa ovat äimistelleet ja surkutelleet, miten Halla-ahon laitaoikeisto "kaappasi" puolueen, ikään kuin tämä ns. siipi olisi jokin ulkopuolinen toimija. On suoraan Soinin oman lyhytnäköisen ahneuden seuraus, että tämä aines, jota kutsuttakoon vaikka avarakatseisuuden hengessä nuivaksi biomassaksi, otti lopulta vallan. Soini itse kutsui heidät mukaan vallanhimossaan, ja hän päästi heidät vallan kahvaan, kun omien nakkisormien ote alkoi amatöörillä lipsua.

Oli Soinin valinta haalia kauniisti sanoen yksinkertaiseksi luonnehdittava hormonishowpainija Tony Halme puolueen listalle. Halmeen örvellys toi pikkupuolueelle julkisuutta, ja juuri hänen toikkarointinsa avasi portit persujen kasvu-uralle. Soini käytti moniongelmaista örkkiä hyväkseen, kunnes tällä täysin ennustettavasti napsahti. Se, että Halme vietti lyhyen loppuelämänsä vuodeperunana, unohtui nopeasti Soinilta, kun puolueeseen alkoi tunkea ääniä ja ihanaa valtaa sekä Lindströmin kaltaisilta hömelöiltä, jotka ihailivat Halmeen tyhmyyttä, että niiltä, joihin vetosi itsensä työkyvyttömäksi keulineen narkkarin hiomaton ksenofobia. 

Soinilla olisi ollut vieläkin mahdollisuus kuratoida jäsenistöä ja ehdokkaita; hän olisi voinut lukea Halla-ahon kirjoituksia ja verrata niitä omaan kuuluisaan arvomaailmaansa, josta luennoi mielellään ja korskeasti kaikille muille. Hän ei tehnyt niin. Hän toivotti Halla-ahon, Hakkaraisen ja koko muun konkkaronkan tervetulleeksi, mitä nyt välillä passiivis-aggressiivisesti parissa haastattelussa vähätteli yksisilmäisiä poikia puuttumatta asioihin oikeasti. Tämä voi olla tyhmyyttä, laiskuutta, välinpitämättömyyttä, pelkuruutta tai voimattomuutta, tai kaikkia edellä mainittuja; jokainen piirre sopii Soinin johtamistapaan.

Soini esiintyi jatkuvasti itse persujen moraalisena takuumiehenä tekemättä oikeasti mitään näiden takeiden lunastamiseksi. Hän uhosi immosten harjaamista, mutta mitään ei koskaan tehty. Kun Halla-ahon tahdottomat seuraajat alkoivat ottaa puoluetta haltuun ja kun Soini itsekin viimein alkoi tämän tajuta, oli jo liian myöhäistä. Tohtorismies pelasi shakkia, kun Soini oli valmistautunut Hullunkurisiin perheisiin. Lippalakitettu meloni tämän härskiintyneen jäätelöannoksen päällä koostuu siitä tosiseikasta, että Soinia varoitettiin tästä, mutta että hän ei silti vaivautunut nousemaan laakereiltaan tehdäkseen asialle jotain.

Tietysti Soini voi puolustautua, ettei ulkoasiainministeriltä jäänyt riittävästi aikaa puolueen mikromanagerointiin, että isänmaan asia oli tärkeämpi kuin puolueen. Tämä voisi kuulostaa pätevämmältä, jos Soinin kuuluisista luottomiehistä ja -naisista olisi oikeasti ollut pitämään puolueessa jöötä. Jokseenkin huvittavaa on myös, että Soinin isänmaallinen velvollisuudentunto ministerinasioiden hoitamisessa johtaa nyt siihen, että maassa on hallituskriisi ja että ministeriaudi jättää hänet tien varteen. Löytyisiköhän Timpalta joku hauska sutkaus tähän tilanteeseen? Olisiko perstaskussa kirjoitettuna? Tai miten olisi perinteiseen malliin kokonainen viidentoista virkkeen tajunnanvirtaplokaus, joka saa Huhtasaarenkin näyttämään välkyltä?

Timo Soini on ollut katastrofaalinen johtaja, joka menetti rakentamansa puolueen äärioikeistolle aivan omaa hölmöyttään. Hän on lattea ja strategisesti huono ajattelija, jonka naurettava arvomaailma ei todistetusti kestänyt yhteentörmäystä todellisuuden kanssa, sellaisen todellisuuden, jossa on myös muita toimijoita kuin keskinkertaisuuksien messiaan opetuslapsia.

Vaan ei Soinia pidä yksin syyttää asiasta. Mikään edellä mainitusta ei olisi ollut mahdollista ilman niitä tyhmiä, tyhmiä ihmisiä, jotka menivät hänen naruunsa ja nyt itkevät, kuinka menettivät puolueen. Soini vedätti näitä typeryydestään numeron tehneitä uuvatteja, ja lopulta päättäväisemmät voimat vedättivät hänet itsensä. Soinilaisten törppöys on sitäkin vakuuttavampaa, kun muistetaan, että suurin piirtein ainoa selvästi älykäs halla-aholainen on Halla-aho itse; useimmilla muilla leiriläisillä ei ole ikinä ollut yhtään omaa ajatusta, ja esimerkiksi Tynkkynen on jopa kuuluisa kyvyttömyydestään käsittää suunnilleen mitään asiaa. Soinilaiset riemuidiootit hävisivät tälle porukalle, ja hävisivät totaalisesti. Sitä on ollut hekumallista seurata. Persujen hätä on korkein riemu.

Timo Soini, tämä lattea, nolo floppi, järjesti Suomeen parlamentaarisen äärioikeistopuolueen ensimmäistä kertaa yli seitsemäänkymmeneen vuoteen, romutti rakentamansa puolueen, petti vedättämiensä turpeisten piruparkojen luottamuksen lopullisesti ja keikautti myös hallituksen, johon osallistumista hehkutti isänmaallisena velvollisuutena; ja kaikki tämä tasavaltamme 100-vuotisjuhlissa. Hän tulee saamaan kaiken tämän anteeksi Jumalansa valtuuttamalta synninpäästäjältä, mutta maallisessa historiassa hänen paikkansa tulee olemaan isänmaan surkuteltavassa häpeäpaalussa. Hyvästi, Timo Soini, olit surkea esitys ja huono johtaja, toivottavasti edes nautit laukastasi ennen poliittisen historian liimatehdasta.