perjantai 5. elokuuta 2016

Olympialaiset




Väistäkäähän hieman, minun pitää näet kusta Rion olympia-altaaseen. Yhtä hyvin voisin tehdä sinne kaikki tarpeeni: lopputuloksena olisi paljon olympiainstituutiota ja -käytäntöjä puhtaampi ja arvokkaampi kloori/jätösseos.

Rio de Janeirossa käynnistyy perjantaina 5.8.2016 kuvottava korporaatiokapitalismin huonoimpien puolien, tyhmyyden, ahneuden, korruption, rikollisuuden, politiikan, turhuuden ja kaiken inhimillisen mädän surkea petkutusorgia, XXXI olympiadin kisat. Olympialaiset ovat säälittävä huijaus, josta innostuvia ihmisiä en kykene käsittämään millään tasolla. Kaikki urheilutapahtumat ovat jo itsessään pohjattoman tylsiä ja täydellisen merkityksettömiä kaikille paitsi urheilijoille itselleen ja näiden perheenjäsenille, mutta olympialaiset iskee vielä syvemmälle synnin ja lajimme alhaisuuden kuraan lässyttämällä naurettavista, lapsellisista ihanteista harjoittaen samalla räikeätä uhkailua, kiristystä, lahjontaa, rikollisuutta sekä kulttuurin, ihmiselämän ja kaikkien kunniallisten arvojen häikäilemätöntä halveksintaa. Muinaisina aikoina helleenit keskeyttivät alituiset sotansa Olympian kisojen ajaksi. Nykyisin pari pientä sotaa olisi parempi vaihtoehto kuin yhdet olympialaiset. Olympialaiset ovat törkeää saastaa, joka pitää tappaa ja survoa lajimme kollektiiviseen viemäriin. Tämä on Fahrenheit-asteikon ja jalkakäytävällä pyöräilijöiden ohella niitä asioita, joihin en kykene suhtautumaan tavanomaisella kyynisellä halveksinnalla, jonka olen suojakseni rakentanut: tämä on niitä asioita, joihin suhtaudun alastomalla, hehkuvalla vihalla. 

Suhteeni olympialaisiin alkoi kehnosti. Synnyinkotiani ei ole kiitos Zeun kirottu urheiluhulluudella – tuolla vitsauksella, joka tekee nerostakin idiootin (Kuunnelkaapa vain, kun joku todella poikkeuksellisen lahjakas ja arvollinen ihminen alkaa syystä tai toisesta ylistää urheilua, ei siis liikuntaa, vaan urheilua, märehtien sen mukamas transsendentistä upeudesta. Vaikutelma on inhottava ja säälittävä. Camus'n jalkapallon ylistykset lähestyvät kiusallisuudessaan Pascalin typerimmän uskonnollisen propagandan luokkaa, ja molemmat ovat omiaan pudottamaan ko. nerot jalustoiltaan.)  mutta erästä urheilutapahtumaa kotona ikävä kyllä seurattiin. Ehkä kyse on siitä, että vanhempani ovat eläneet sitä aikaa, jolloin Suomen hellyttävän pienimuotoinen kansallistunne rakentui pitkälti kansainvälisille mitaleille – todella suuret kansakunnat kykenevät suhtautumaan tällaiseen viihteeseen itsevarmalla olankohautuksella – mutta olympialaiset katsottiin lapsuudenkodissani alusta loppuun niinä kirottuina vuosina, jolloin paroni de Coubertinin runneltu sieluriepu ne Haadeksesta maan päälle manasi. Opin jo lapsena vihaamaan syvästi olympialaisia. Tämän käsittämättömän pitkäpiimäisen tyhjyyden ylistyksen takia televisio pysyi ulottumattomissani lähemmäs kolme viikkoa, kun oli mukamas tärkeää seurata, miten pitkälle jotkut tunisialaiset sponsoriperseet jaksavat hiekkakasaan hypätä ja miten kauas joku taktisesti valituista sairauksista "kärsivä" slovakki keppiä paiskoa. (Tämä oli aikaa ennen kuin Internet kykeni murto-osaan siitä, mihin se nyt kykenee.) Pitkällä aikavälillä tästä oli minulle varmasti hyötyä olympialaisten pakottaman mediatyhjiön aikana minulla oli luppohetkinäni aikaa mm. lukea Waltarin tuotanto ja Crimbergin Kansojen historia. Olisin tosin voinut viettää aikani vaikka nenää kaivaen, ja se olisi silti ollut hyödyllisempää, kehittävämpää ja merkityksellisempää kuin olympialaisten seuraaminen, niiden järjestäminen tai niihin osallistuminen.

Nykyään tilanne on osin lohdullisempi. TV-kanavia on enemmän, joten olympialaisten vastenmielinen lieju valloittaa vain yhden TV-kanavan. (On tosin käsittämätöntä, että se on yhä Yleisradion kanava. Olympialaisten kaltainen 100-prosenttinen mainosbisnes kuuluisi itsestään selvästi mainoskanaville. Julkisen palvelun tehtävä on sivistää ihmisiä, kaupallisten kanavien antaa heille ansaitsemansa rangaistukset. Arvatkaa muuten, mistä Yle ottaa rahat tarjouskilpailuun suuryhtiöiden hyväksi.) Internet on tehnyt olympialaisten välttelystä helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. Silti kisat vituttavat, ja vituttavat ankarasti. Minun on ollut aina täydellisen mahdotonta välittää uhreilutapahtumista tai edes teeskennella kiinnostusta urheiluun, ja urheilu on uskonnon tapaan niitä elämänalueita, joihin suhtaudun äärimmäisellä kyynisyydellä. (Uskonto on näistä tosin ehdottomasti mielenkiintoisempi. Kaikki läpi kärsimäni surkeat saarnat – suomalaiset papit eivät kirjoita muunlaisia – ovat parempia kuin yksikään urheilutapahtuma, jolle olen koskaan altistunut, ja luterilaiset hautajaiset sadepäivänä voittavat minkä tahansa lajin finaaliottelun 500–0.) Tämä ei tarkoita, ettenkö kunnioittaisi urheilijoita – tavallaan. Nämä Übermenschen ovat keksineet tavan tulla toimeen. Hehän ovat ammattilaisia, höpisi KOK mitä tahansa. Sitä paitsi ammattitaidossa on aina jotain kunnioitettavaa jopa taskuvarkaiden kohdalla, ja monet urheilijat ovat paljon parempia huijareita kuin taskuvarkaat. Yksikään taskuvaras, pyramidihuijari tai kädestäkatsoja ei kykenisi yhtä häikäilemättömään rikokseen kuin Venäjän olympiaurheilijat, ja pakko siinä on jotain vaikuttavaa olla. Urheilijat olisivat toki voineet kanavoida voimavaransa johonkin oikeasti hyödylliseen toimeen, kuten balettiin tai kärpästen tappamiseen sisätiloissa, mutta olen valmis myöntämään, että heidän lahjansa ovat joskus verrattavissa loistavaan näyttelijään surkeasti kirjoitetussa roolissa.

Kaikkein inhottavinta olympialaisissa onkin nykyään niiden edellyttämän alastoman raadollisuuden ja julkisesti lässytetyn ihanne- ja tunnepornografian liitto. Kykyä ja rehtiä kilpailua suitsuttava paisemainen instituutio jakelee kisakaupungin tittelit lahjusten voimalla. Yhtenäisyyttä, veljeyttä ja inhimillisyyttä masturboiva tuotemerkkipropaganda ajaa ihmiset kodeistaan, kun asuinalueet (aina niiden köyhimpien muuten!) jyrätään kisapaikkojen, urheilija-asuntojen, mainosten ja poliitikkojen julkisuuskuvien tieltä. Tehoa ja voimaa julkikuvassaan korostavat kisat annetaan jatkuvasti surkeille alisuoriutujille, jotka eivät ehdi seitsemässä vuodessa rakentaa kunnollisia puitteita. Reilu peli tarkoittaa sitä, että vuosikausia kisojen jälkeen jaetaan mitaleja ja pistesijoja uusiksi, kun käy ilmi, että kaikki juhlitut voittajat huijasivat; ja tämänkään jälkeen asialle ei tehdä mitään, koska Thomas Bach on paskahousuinen pelkuritoukka. Kyyniset poliitikot saarnaavat siitä, miten olympialaisia ei saa politisoida suitsuttaen samalla oman poliittisen kokonaisuutensa lippusymbolin alla hanhenmarssia taapertavien "epäpoliittisten" urheilijoiden valtiolle tuomaa kunniaa. Sponsorien kohdalla reilu peli tarkoittaa sitä, että koko kisakaupunki muutetaan korporatiiviseksi sotatoimialueeksi, josta hävitetään kaikkien virallisten sponsorien kilpailijoiden toimintamahdollisuudet. KOK kieltää sanojen "kesä" (Mata Atlânticassa on muuten talvi, taulapäät), "suoritus", "haaste" "Rio de Janeiro", "kisat" ja "2016" käytön, ja tätä markkinastalinistista tyranniaa perustellaan "olympiaperheen" yhtenäisyydellä. Ei tämä ole mikään perhe, vaan matalamielisten vampyyrien kiertävä poliisivaltio. Lyhyesti sanoen kaikki olympialaisissa on valetta, kyynistä, ahnetta, ihmisiä aliarvioivaa, häikäilemätöntä valetta. Mikään olympialaisissa ei ole totta, jaloa tai kaunista. Ei tarvitse olla anikapitalistinen "globalisaatiokriittinen" hörhö inhotakseen olympialaisia. Riittää, että on aivan kunnollinen tavallinen ihminen. 

Olympialaiset ovat epäeettisesti tuotettua pornoa, ne ovat pahuuden ja toivottomuuden näyttämö. Ne ovat kahden vuoden välein toistuva musertava muistutus siitä, että ahneus, tyhmyys, laiskuus, epärehellisyys ja pahuus voittavat. Siksi olympialaisten on kuoltava. Oi Zeus Anaks, ota vastaan tarjoamani jahelihainen hekatombi, ja katso, millä viheliäisellä hybriksellä sinun nimeäsi häpäistään! Zeus Terpikeuranos, kärvennä oikeuden vasamilla tuhkaksi kaikki nämä alhaiset loiset, jotka kutsuvat itseään Kansainväliseksi Olympiakomiteaksi, polta heidät viimeiseen iilimatoon armossasi. Zeus Eleutherios, vapauta meidät IOC:n vitsauksesta niin kuin poikasi vapautti Lernan sitä riivanneesta monipäisestä lohikäärmeestä, huuhdo maailma puhtaaksi olympialaisten saastasta niin kuin poikasi pesi paskan Augeiaan talleista. Ja käske veljeäsi heittää Juan Antonio Samaranch Flegethonin pyörteisiin, jos hän ei jostain syystä jo siellä kiehu.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

TV-sarjojen jaksotiivistelmät sanomalehdissä

Helsingin Sanomat taannoin julkaisi hulvattomasti yliarvostetun, lattean ja väkinäisesti kirjoitetun brittisaippua Downton Abbeyn kaikista jaksoista "arvion" niiden TV-esityksen jälkeen. En ymmärrä, miksi. Näin vain tapahtui. Kaikkein törkeintä on, että avuttomat "arviot" on sijoitettu kulttuuriosioon. Onko tyhjempää höpinää ja kunnianhimottomampaa elektronista palstantäytettä Suomen päivälehtien kuninkaalta nähty? Jo otsikot paljastavat kriittisen ja analyyttisen otteen: "Voi Thomas-parkaa!";  "Loppu häämöttää jo, yhyy".

Esimerkkini ovat "Downton Abbey -jaksoarviosta", joita Helsingin Sanomat siis ihan oikeasti julkaisi, nimeltään "Alkaako Edithin onni kääntyä?". Tämä rikos journalismia vastaan suoritettiin HS:n kulttuuriosastossa 21.10.2015. Ammattijournalisti kirjoittaa kulttuuriosastoon tällaista analyysiä, jota jopa Foucault kadehtisi:

Toivottavasti Tomia ei ainakaan aleta naittaa Marylle, hehän ovat kuin veli ja sisko. Sitäpaitsi me katsojat haluamme Marylle rakastetun, joka viimein vihdoin vie häneltä jalat alta.
Saa Tomkin toki rakastua. Mutta ei Maryyn.

Työurien pidentämistavoitteiden kannalta on sinänsä myönteistä, että HS pestaa töihin 12-vuotiaita, mutta ehkä heidät olisi parempi pistää aluksi ihan vain taittohommiin.

Jatkoa samasta "arviosta": 
Jos leskikreivitär Violet olisi ollut paikalla, hän olisi varmasti lausunut jonkun kuolemattoman ”dowagerisminsa” (joilla muuten on oma hashtaginsa Twitterissäkin).
Muutenkin niitä kuultiin ilahduttavan paljon pitkin kolmosjaksoa:
 ”Tunnen monia aviopareja, jotka ovat täydellisen onnellisia, vaikka eivät ole puhuneet toisilleen vuosiin.”
 ”Oman kokemukseni mukaan asioiden harkinta on suunnattoman yliarvostettua.”
 ”Uudistusta kannattava pääri on kuin joulua kannattava kalkkuna.”

Nuo esimerkit muuten eivät ole mitään "dowagerismeja", vaan väsyneitä muunnelmia iankaikkisen vanhoista pikkunokkeluuksista, joista ainakin puhumattomia aviopareja koskeva haukottaisi jo Oscar Wildeakin. Turkeys voting for Christmas on brittiläisessä politiikassa yleinen sanonta, harkinnan yliarvostaminen taas niin alkeellinen konstruktio, ettei sitä kehtaa edes sitaatiksi väittää. Käsikirjoittajien työ on helppoa, jos tällaisilla kykenee tekemään vaikutuksen ja saavuttamaan laatusarjan maineen. Jos tällaisilla eväillä syntyy loistavaksi ylistettyä dialogia, kannattaisi kaikkien paikallislehtien pääkirjoitustoimittajien ryhtyä suoraan TV-käsikirjoittajiksi.

HS jatkaa tyhmyyksiä ripuloimalla julki tänä keväänä sitten myös Game of Thrones -sarjan "jaksoarvioita". Sen verran häpyä on jostain syystä toimitukseen ilmaantunut, että nämä kiusaannuttavat höpinät on sentään sijoitettu NYT-liitteen sivustolle kulttuuriosaston sijaan. Siksikö, että siinä on lohikäärmeitä? "Arvioiden" journalistinen proosa muistuttaa videopelinsä asetelmia kuvailevan pikkuvanhan varhaisteinin yritelmiä:  

Ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson alusta asti, kun tapasimme Jonin ensi kertaa, hän puhui Yövartioon lähtemisestä. Hän otti Yövartion valansa ensimmäisen kauden seitsemännessä jaksossa. Hänestä tuli Komentaja Mormontin henkilökohtainen palvelija, tehtävä joka valmisti häntä johtajaksi. Komentaja hänestä tuli viidennen kauden toisessa jaksossa. Nyt se vaihe hänen elämässään on päättynyt.
Miksi Jon lähti? Spekuloidaan.
Jon sanoi Ser Davosille epäonnistuneensa. Mielestäni hän tarkoitti epäonnistuneensa Yövartion johtajana. Hän ei onnistunut saamaan koko Yövartiota puolelleen suunnitelmassa, että Vartio ei enää taistelisi villejä vastaan, vaan valmistautuisi Valkeiden kulkijoiden uhkaan.
Tämä epäonnistuminen henkilöityi nuoreen poikaan, Ollyyn. Villit tappoivat Ollyn perheen ja hän liittyi Yövartioon. Jon näki pojassa jotain ja teki hänestä vuorostaan oman henkilökohtaisen palvelijansa – kuten Mormont teki Jonista.
Jon näki Ollyssa Yövartion tulevaisuuden. Ehkä hän näki myös, että jos tämä poika, jonka perheen villit tappoivat, ymmärtäisi Jonin suunnitelman, kuka tahansa ymmärtäisi.
Olly ei ymmärtänyt.
 (Enkä välitä paskaakaan spoilereista. Onko muuten Frans Banninck Cocq Game of Thrones -hahmo? Siltä vaikuttaa yo. tuskallisen tekstikasan perusteella.)

Kyllä tämä minusta vaikuttaa ihan päivälehtitasoiselta journalismilta. Ehkä näitä vielä jonain päivänä kootaan niteiksi kuin parhaitakin Orwellin, Ageen, Arendtin ja Winchellin reportaaseja. Ja kaikkihan tietävät Le Monden kuuluisan viikoittaisen Kauniit ja rohkeat -jaksoraportin sekä Süddeutsche Zeitungin aikanaan instituutioksi muodostuneen Ritari Ässä -toimituksen. 

Jos perusteena käytetään sitä, että tämä eskapistinen höttö on relevanttia suosionsa takia, niin miksei HS julkaise joka viikko arviota Aku Ankan johtosarjasta? Se on hyvin laajalti seurattu kulttuurinen instituutio, jonka hahmoja yleisesti rakastetaan. Oona Lejala tai joku muu ammattijournalisti voisi saada rahaa siitä, että kirjoittelee Hesariin analyysiä siitä, miten Hannu Hanhi on vain niin niljakas ja iljettävä, kunpa vain Iines ei päätyisi yhteen hänen kanssaan. Kyllähän minä tietysti ymmärrän, miksi edellä kuvaamaani ja lainaamaani roskaa tuotetaan muka journalismin nimissä: lehtien on kerättävä klikkauksia ja päästävä jotenkin imemään edes pieniä varallisuuden tippoja George R. R. Martinin ja muiden popkulttuuri-ilmiöiden karvaisista tisseistä niin kauan kuin hypeä riittää. (HS:n mukaanlähtö tarkoittanee, että ilmiön huippusuosio on jo takana.)

Tosin jos asialla olisivat itseään ja yleisöään kunnioittavat journalistit ja jonkinmoisia rimoja itselleen asettavat toimitukset, ei tuloksena olisi peruskoululaisen rujolta räpellykseltä vaikuttavaa tylsää tapahtumien kertausta, jota pystyy tekemään kuka tahansa kirjoitustaitoinen. Todellinen journalisti pureutuisi suosittuihin ilmiöihin ja asettaisi ne konteksteihinsa, tarkastelisi esimerkiksi sitä, miten Game of Thrones (jota en seuraa) rakentaa fantasiamaailmaa yhdistelemällä ja muuntelemalla vaikutteita todellisesta historiasta. Onko jokin juonenkäänne, tapahtumasarja tai henkilöhahmo esimerkiksi palautettavissa johonkin todellisen historian tai mytologian hahmoon, ja miten sitä on muunneltu? Millaisia keinoja draamassa, dialogissa, kuvauksessa jne. käytetään, jotta katsoja saadaan hyväksymään fantasiamaailman todellisuus? Tällaisia kysymyksiä esittävässä journalismissa on ikäviä puolia: se vaatii työtä, johon ei toimituksessa ole aikaa, se vaatii kohtalaista sivistystä, jota suomalaisilla journalisteilla ei ole, ja se vaatii eskapistiseen viihteeseen leimautuvalta yleisöltä kärsivällisyyttä, jota sillä ei ole, ei ainakaan niin suurella osalla, että se klikkailisi millekään varsinaiselle artikkelille riittävästi mainostuloja. 

Onneksi olkoon, Helsingin Sanomat: vajositte journalismissa Seiskan alapuolelle. 7 päivää -lehden limademonit sentään kirjoittavat siitä, mitä todellisille ihmisille on tapahtunut eivätkä pupella tiivistelmiä fiktiohahmojen edesottamuksista, jotka kaikki asiasta kiinnostuneet näkivät itsekin jo viimeistään edellisenä iltana. Kun puhutaan median kriisistä ja itsetutkistelun tarpeesta, niin tässä olisi maan johtavalle päivälehdelle oiva sauma pysähtyä miettimään omaa toimintaansa ja parantaa sitä. Tai sitten ehkä parin kuukauden päästä voin lukea Hesarin toimittajien päivittelyä siitä, miten se Milla Magia aina jaksaakin yrittää, tällä kertaa lumotun sammakon avulla. Ja Teppo Tulppu, siinä vasta mahoton naapuri, ai että! Toivottavasti sentään Aku ja Iines eivät päädy naimisiin, sehän tuhoaisi kaiken jännitteen, ja sitä paitsi olisiko Aku Ankasta, joka on piirrettynä sarjakuva-ankkana tasan yhtä todellinen kuin joku Fuckington Abbeyn Tom, asettuneeksi aviomieheksi? Siinäpä pohtimista, tai ainakin naputeltavaa, arvonsa tuntevalle ammattijournalistille, jota ei takuulla yhtään hävetä.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Sekopäiset, todellisuudesta irtaantuneet murhanhimoiset nettirähisijät

Vuoden pääpaskiaisen valinta on ollut vaikea tehtävä. Päätöksessä tulee huomioida paitsi kohteen toiminnan absoluuttisen paskiaismaisuus, niin myös vaikutus. Lisäksi lähempänä tapahtuvat asiat ovat todennäköisemmin vaikuttavampia paskaisuudessakin, koska olen muiden ihmisten tapaan suhteellisen itsekäs lusmu ja piittaan eniten siitä, mikä on lähempänä nöyhtäistä napaani. Toiminnan absoluuttisen vahingollisten ja vakavien seurausten puolesta Islamilainen valtio ja Pierre Nkurunziza ovat varmasti tuomittavampaa porukkaa kuin tämänvuotisen kärkitilan haltija. He ovat kuitenkin myös kauempana ja jokseenkin kammottavampia, kun taas tämänvuotinen voittaja ottaa päähän huomattavasti intensiivisemmin ja on kehnontanut Suomen ilmapiiriä, ajattelua ja yhteiskuntaa paljon em. voimakkaammin, vaikka onkin ruumislaskurin puolesta toistaiseksi varsin vaatimaton tekijä.

Puhun tietysti holtittomasta barbaarilaumasta, joka on vyörynyt yhteiskuntaamme vailla pienintäkään halua kunnioittaa länsimaisen kulttuurin perustavia arvoja. He tepastelevat ympäri keskustelukenttää häiriköiden omistajan elkein kunniallisia kansalaisia täysin vailla itsehillintää ja kunnioitusta kanssaihmisiä kohtaan. Nämä primitiivistä kulttuuria edustavat fanaatikot ovat uhka yhteiskuntamme koheesiolle, kaikille sivistys- ja inhimillisyysarvoille ja kulttuurimme jatkuvuudelle. Heidän kanssaan on lisäksi aivan turha keskustella, koska heillä on horjumaton usko alkeelliseen totuuteensa, henkisesti syvän autioon heimodogmistoon, jonka ulkopuolisiin suhtaudutaan vainoharhaisen vihamielisesti. Tarkoitan todellakin niitä vauhkoja sekopäitä, joka riehuvat sosiaalisessa mediassa, kommenttipalstoilla, pöhnäisissä mielenosoituksissa ja aivan kaikkialla naurettavine paniikkihysterioineen, jossa muutaman kymmenen tuhannen henkilön saapuminen merkitsee apokalyptista sivilisaatiosotaa, islamisaatiosalaliittoa ja muuta typerää, joka vain hankaloittaa kaikkien mahdollisuuksia ratkaista todellisia ongelmia hallituilla, perustelluilla, järkevillä ja todellisuuteen perustuvilla tavoilla. 

Kyllähän kaikki ovat näitä nähneet: murhapolttajiksi haluavia idiootteja, joita tulisi minkään käsitteellisen balanssin vuoksi kutsua rehdisti terroristeiksi, heidän vielä verenhimoisempia some-kannatusjoukkojaan, heidän ylivertaisen halveksittavia apologeettojaan ja "ymmärtäjiään", jotka saastuttavat sisällään vellovan jätteen lemulla kaiken, minkä läheisyyteen tunkevat mesoamaan; kunniallisia ja lainkuuliaisia kansalaisia uhkailevat surkeat pelkurit ja mitättömyydet, joka ainoan asian ja aiheen omaan lokaansa vetävät monomaanikot; heikkomieliset pölvästit, jotka uskovat mitä tahansa paitsi tarkistettavaa tietoa, jota viranomaiset ja kunnolliset tiedotusvälineet maailman vähiten korruptoituneimpiin ja mediansa osalta vapaimpiin (siis niin kuin top vitosessa vajaasta kahdestasadasta) kuuluvassa demokratiassa jakavat; kaiken kaikkiaan nämä typerät villi-ihmiset, jotka vaahtoavat kaikesta ja haluavat kaikkien kuvittelevan, että heidän tyhmä eksistentiaalinen hätänsä olisi jotenkin tärkeää. Suuri osa mölisee tätä roskaa jopa aivan omalla nimellään ja kasvoillaan. Onhan toki hyvä pitää mielessä nämä hullut, jotta osaa tarvittaessa vaihtaa puolta kadulla, mutta se kertoo myös aivan käsittämättömästä höyrypäisyydestä ja siitä, että porukalla on ruuvit tosi löysällä.

Kaikkein pahinta on, että tämä rupusakki on ryhdytty ottamaan jotenkin vakavasti. En tarkoita sitä, etteikö sen toimia, väkivaltaa, uhkailua ja kiihotusta tulisi seurata ja pitää todellisena riskinä, päinvastoin; tarkoitan, että heidän vauhkot, yläilmoissa lentelevät paniikkiraivopulauksensa on alettu käsittää jotenkin perusteltuina näkemyksinä, joilla pitäisi olla vaikutusta siihen, miten terveet yhteiskunnassa toimivat. 

On uskomattoman säälittävää seurata, miten kansakunta valuttaa henkiset voimavaransa tällaisen tyhjänpäiväisyyden ja verenhimoisten lepakonpaskahullujen mielistelyn viemäriin. On surullista ja syvästi turhauttavaa nähdä, miten surkeat, säikyt mitättömyydet uhoavat paatoksella suurista käsitteistä, joista eivät mitään käsitä, vain kätkeäkseen kai kalvavan pelkonsa ja teeskennelläkseen sankaria sille hysteeriselle toukalle, joka heidän aivojensa minäkuvan ylläpidosta vastaa. 

Eikö näillä torveloilla ole mitään suhteellisuudentajua? Mitä jos päällä olisi jokin oikeasti todella vakava, kansallista turvallisuutta ja valtiollista olemassaoloa fataalisti uhkaava kriisi? Mitä jos Suomi olisi vaikka sodassa? Mitä nämä omaa varjoaan säikkyvät vaahtosuut silloin tekisivät? Ei näin hysteerisistä vouhkaajista ole todellisessa kriisitilanteessa kuin harmia. Nehän möyhäisivät ja mouhisivat joukolla mitä tahansa sepitettä ties minkä vieraan vallan Tiltulta eivätkä kykenisi noudattamaan asiallisia ohjeita. Mokomat ovat kansallinen rasite ja todellinen uhka kansalliselle turvallisuudelle. Todella vakavan kriisin aikana turvasäilöön kuuluisivat juuri nämä epävakaat hörhöt, joiden itsehillintään ei voi luottaa. He ovat sitäkin vaarallisempia, kun luulevat typerässä paranoiassaan olevansa kaiken huipuksi jotenkin isänmaallisia. Tällaisista salaliittoidiooteista ei ole tosipaikan tullen – jos pitäisi pysyä rauhallisena ja tyyne eikä kiljua tukea kotimaiselle terrorismille – yhtään mihinkään. Yksi järjissään oleva siviilipalvelusmies on hyödyllisempi kuin 20 tällaista vaahtoajaa yhteensä. Arkitodellisuudessa asuva somalitaustainen reserviläinen on hyödyllisempi kuin 50 tällaista paniikkihullua.

Olette ihan helvetin sekaisin, huuruinen visionne isänmaasta on läpeensä paska ja harhainen, ja te olette rasite koko maalle ja yhteiskunnalle. Jos emme olisi sitoutuneita perustuslakiin, kansalais- ja ihmisoikeuksiin sekä kansainvälisiin sopimuksiin, joita kaikkia te naurettavat säikkyperseet niin inhoatte, voitaisiin minun puolestani teidät kaikki tipauttaa kahdesta kilometristä pää edellä Syyriaan ja ottaa sieltä tilallenne saman verran väkeä. On melkein mahdotonta, että Suomi siinä vaihtokaupassa häviäisi. Kiitos teille paskasta vuodesta 2015, ja hankkikaa joku lääkitys, perkele.