maanantai 12. kesäkuuta 2017

Timo Soini



Sic transit gloria mundi. Nämä sanat Timo Soini varmasti tuntee: niitä oli tapana lausua paavien kruunajaisissa niinä Vatikaani II:sta edeltäneinä puhdasoppisina aikoina, jolloin paavit oikeasti vielä kruunattiin. Nämä sanat voisivat muuten sopia Timo Soinin surkean mahalaskun summaukseen, mutta ne soisivat tälle irvokkaalle, typerälle ja pohjattoman tyydyttävälle näytelmälle arvokkuutta, jota mokoma omaa ahneutta ja tyhmyyttä aiheutettu poliittisen perinnön viemäriinliritys ei ansaitse.

Tosiasia on, että Timo Soini on todistettavasti huono johtaja, joka mokasi hommat aivan perinpohjaisesti. Hän on myös kyyninen mutta lyhytnäköinen huijari, jonka aikanaan nauttima tyystin ylimitoitettu suosio tulee hyvin pian näyttämään täydellisen käsittämättömältä. Hänen yli kahdenkymmenen vuoden vedätyksensä vei hänet huipulle, mutta siellä hänen paukkunsa oli puhallettu parissa vuodessa. Timo Soini on tunaroiva kupla, eikä häntä kannata päästää poliittisten epäonnistumisten kaatopaikalle ilman kunnon ilkkumiskierrosta. 

Kaikkein hauskinta Soinin naurettavassa lysähdyksessä on, että hän aiheutti sen alusta loppuun itse surkealla johtamisellaan ja tyhmällä strategiallaan. Maisterisjätkä brassaili kuuluisalla populismigradullaan pitkin toreja, mutta ehkä hänen olisi kannattanut myös yrittää omaksua siitä muutamia sovellettuja sisältöjä. Siihen vain eivät rahkeet riittäneet, ja maisterisjätkästä tuli ministerispätkä. 

Soinin pölkkypäiset fanit eduskuntaryhmässä ja puoluevaltuustossa ovat äimistelleet ja surkutelleet, miten Halla-ahon laitaoikeisto "kaappasi" puolueen, ikään kuin tämä ns. siipi olisi jokin ulkopuolinen toimija. On suoraan Soinin oman lyhytnäköisen ahneuden seuraus, että tämä aines, jota kutsuttakoon vaikka avarakatseisuuden hengessä nuivaksi biomassaksi, otti lopulta vallan. Soini itse kutsui heidät mukaan vallanhimossaan, ja hän päästi heidät vallan kahvaan, kun omien nakkisormien ote alkoi amatöörillä lipsua.

Oli Soinin valinta haalia kauniisti sanoen yksinkertaiseksi luonnehdittava hormonishowpainija Tony Halme puolueen listalle. Halmeen örvellys toi pikkupuolueelle julkisuutta, ja juuri hänen toikkarointinsa avasi portit persujen kasvu-uralle. Soini käytti moniongelmaista örkkiä hyväkseen, kunnes tällä täysin ennustettavasti napsahti. Se, että Halme vietti lyhyen loppuelämänsä vuodeperunana, unohtui nopeasti Soinilta, kun puolueeseen alkoi tunkea ääniä ja ihanaa valtaa sekä Lindströmin kaltaisilta hömelöiltä, jotka ihailivat Halmeen tyhmyyttä, että niiltä, joihin vetosi itsensä työkyvyttömäksi keulineen narkkarin hiomaton ksenofobia. 

Soinilla olisi ollut vieläkin mahdollisuus kuratoida jäsenistöä ja ehdokkaita; hän olisi voinut lukea Halla-ahon kirjoituksia ja verrata niitä omaan kuuluisaan arvomaailmaansa, josta luennoi mielellään ja korskeasti kaikille muille. Hän ei tehnyt niin. Hän toivotti Halla-ahon, Hakkaraisen ja koko muun konkkaronkan tervetulleeksi, mitä nyt välillä passiivis-aggressiivisesti parissa haastattelussa vähätteli yksisilmäisiä poikia puuttumatta asioihin oikeasti. Tämä voi olla tyhmyyttä, laiskuutta, välinpitämättömyyttä, pelkuruutta tai voimattomuutta, tai kaikkia edellä mainittuja; jokainen piirre sopii Soinin johtamistapaan.

Soini esiintyi jatkuvasti itse persujen moraalisena takuumiehenä tekemättä oikeasti mitään näiden takeiden lunastamiseksi. Hän uhosi immosten harjaamista, mutta mitään ei koskaan tehty. Kun Halla-ahon tahdottomat seuraajat alkoivat ottaa puoluetta haltuun ja kun Soini itsekin viimein alkoi tämän tajuta, oli jo liian myöhäistä. Tohtorismies pelasi shakkia, kun Soini oli valmistautunut Hullunkurisiin perheisiin. Lippalakitettu meloni tämän härskiintyneen jäätelöannoksen päällä koostuu siitä tosiseikasta, että Soinia varoitettiin tästä, mutta että hän ei silti vaivautunut nousemaan laakereiltaan tehdäkseen asialle jotain.

Tietysti Soini voi puolustautua, ettei ulkoasiainministeriltä jäänyt riittävästi aikaa puolueen mikromanagerointiin, että isänmaan asia oli tärkeämpi kuin puolueen. Tämä voisi kuulostaa pätevämmältä, jos Soinin kuuluisista luottomiehistä ja -naisista olisi oikeasti ollut pitämään puolueessa jöötä. Jokseenkin huvittavaa on myös, että Soinin isänmaallinen velvollisuudentunto ministerinasioiden hoitamisessa johtaa nyt siihen, että maassa on hallituskriisi ja että ministeriaudi jättää hänet tien varteen. Löytyisiköhän Timpalta joku hauska sutkaus tähän tilanteeseen? Olisiko perstaskussa kirjoitettuna? Tai miten olisi perinteiseen malliin kokonainen viidentoista virkkeen tajunnanvirtaplokaus, joka saa Huhtasaarenkin näyttämään välkyltä?

Timo Soini on ollut katastrofaalinen johtaja, joka menetti rakentamansa puolueen äärioikeistolle aivan omaa hölmöyttään. Hän on lattea ja strategisesti huono ajattelija, jonka naurettava arvomaailma ei todistetusti kestänyt yhteentörmäystä todellisuuden kanssa, sellaisen todellisuuden, jossa on myös muita toimijoita kuin keskinkertaisuuksien messiaan opetuslapsia.

Vaan ei Soinia pidä yksin syyttää asiasta. Mikään edellä mainitusta ei olisi ollut mahdollista ilman niitä tyhmiä, tyhmiä ihmisiä, jotka menivät hänen naruunsa ja nyt itkevät, kuinka menettivät puolueen. Soini vedätti näitä typeryydestään numeron tehneitä uuvatteja, ja lopulta päättäväisemmät voimat vedättivät hänet itsensä. Soinilaisten törppöys on sitäkin vakuuttavampaa, kun muistetaan, että suurin piirtein ainoa selvästi älykäs halla-aholainen on Halla-aho itse; useimmilla muilla leiriläisillä ei ole ikinä ollut yhtään omaa ajatusta, ja esimerkiksi Tynkkynen on jopa kuuluisa kyvyttömyydestään käsittää suunnilleen mitään asiaa. Soinilaiset riemuidiootit hävisivät tälle porukalle, ja hävisivät totaalisesti. Sitä on ollut hekumallista seurata. Persujen hätä on korkein riemu.

Timo Soini, tämä lattea, nolo floppi, järjesti Suomeen parlamentaarisen äärioikeistopuolueen ensimmäistä kertaa yli seitsemäänkymmeneen vuoteen, romutti rakentamansa puolueen, petti vedättämiensä turpeisten piruparkojen luottamuksen lopullisesti ja keikautti myös hallituksen, johon osallistumista hehkutti isänmaallisena velvollisuutena; ja kaikki tämä tasavaltamme 100-vuotisjuhlissa. Hän tulee saamaan kaiken tämän anteeksi Jumalansa valtuuttamalta synninpäästäjältä, mutta maallisessa historiassa hänen paikkansa tulee olemaan isänmaan surkuteltavassa häpeäpaalussa. Hyvästi, Timo Soini, olit surkea esitys ja huono johtaja, toivottavasti edes nautit laukastasi ennen poliittisen historian liimatehdasta.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Kolumnipuuska

Kolumnipuuska ei ole tuulentuiskaus, joka romahduttaa pylväikön, eikä äkillinen vimma kirjoitella lyhyitä mielipideartikkeleita. Kolumnipuuska on se asento, jonka kolumnisti artikkeliin liitettävässä valokuvassa useimmiten ottaa. Tiedättehän, tällainen:

Metro

Kolumnipuuskan on ilmeisesti tarkoitus ilmaista itsevarmuutta: tämä on minun mielipiteeni, ja te voitte yrittää vain pärjätä sen kanssa. Kolumnipuuskassa mies ei saa käyttää solmiota. Hymyily on kolumnipuuskassa sallittua, muttei suotavaa, sillä se vesittää affektoitua ota tai jätä -henkeä. Korkeintaan pieni itsetyytyväinen tai -tietäväinen virneenhäivä on suositeltavaa. Mallia näyttää alan supisuomalaisin ilmentymä, TS:n Hannu Miettinen:


Turun Sanomat

Kolumnisti vaikuttaa tällaisessa kuvassa ylenkatseellisen kriittiseltä, tismalleen siltä mieheltä, joka tekee käytetystä autostasi hyvin alhaisen tarjouksen ja ilmoittaa haastavasti, että et sä siitä mistään parempaakaan hintaa saa. 

Hymyily vesittää helposti koko kolumnipuuskan. Tässä otos, jossa kolumnisti muistuttaa vahingoniloista, yhä hippivaiheestaan toipuvaa mökkinaapuria saunapaloasi katselemassa:

Kodin Kuvalehti


Tämän vuoksi viivasuisuus onkin kolumnipuuskaajalle parempi vaihtoehto. Se näet ilmaisee suuremman kirjon asennetiloja. Tässä kolumnipuuska, joka voi osoittaa yhtä hyvin oivallusta kuin pöyristystä:


Etelä-Saimaa


Taustan kannattaa kolumnipuuskakuvassa olla tyhjä. Esimerkiksi tämän kuvan bulevardihenkinen kulttuuriympäristö yhdistettynä kolumnipuuskuttajan bulevardihenkiseen habitukseen antaa hänen ymmärtää olevan pikemminkin Kokoomuksen kuntavaaliehdokas kuin uskonnollisen aikakausjulkaisun kolumnisti:


Sana

Tämä blankkotaustainen puuskuttaja taas kelpaisi melkein minkä tahansa eduskuntapuolueen vaalimainokseen, mitä nyt ehkä Vasemmistoliitolle ja Perussuomalaisille turhan siisti ja kammattu:
 
Kirkko ja kaupunki


Kolumnipuuska voi ilmentää myös ns. rock-asennetta, asenteista ehkä väsyttävintä:

Yle Lahti

Kolumneihin ei selvästikään riitä pelkkä kasvokuva. (Kuva on pakko olla, sillä tuleehan meidän tietää, miltä kirjoittaja näyttää voidaksemme asettaa hänen ajatuksensa tai sellaisina markkinoidut naputuksensa henkilöityyn kontekstiin.) Vartalosta on näytettävä vähintään ylin kolmannes, mutta parhaiten kolumnipuuskuttajan masun ihastelu onnistuu tietysti kokovartalokuvassa:

OivaSeutu

Jotkut kolumnipuuskuttajat tuntuvat itsekin tajuavan asentoformaatin tahattoman komiikan:

Apu

Olisiko mahdollista kirjoittaa kolumneja siten, että kusipäisyys ja omahyväisyys paistaisi pelkästään tekstuaalisesti ilman visuaalista tukea?

perjantai 12. toukokuuta 2017

J. V. Snellman


Eli toisin sanoen Joku Vitun Snellman. Hänellä on yksi arviolta 315 vuotuisesta liputuspäivästämme, muttei edes nimikkoleivosta. Hän istuu Suomen Pankin fasaadia rumentamassa ylväänä kuin puhumattomaan dementiavaiheeseen taantunut vanhus hoitokodissa, ja hän näytti Frankensteinin hirviön varhaiselta raakaversiolta. Kukaan ei ole lukenut mitään hänen kirjoittamaansa teosta loppuun eikä ole menettänyt siinä paljoakaan. Miksi siis tuhlaamme lipunkiskomiseen vaadittavaa liike-energiaa tähän kumiseen suoruumiiseen, joka ei selvästi osannut edes käyttää kampaa filosofiasta nyt puhumattakaan?

Snellman on näet Suomen kansallisfilosofi. On hyvin soveliasta, että tyhjänjauhamiseen erikoistunut tunnevammainen hirvenperse tunnetaan tittelillä, joka ei tarkoita mitään. Voittiko hän filosofian SM-kisat 1866? Snellmanin filosofinen ansio on siinä, että hän referoi sisällöllisesti tyhjimmän ja kielellisesti lukukelvottomimman saksalaisen filosofin sanamagiaa Suomen oloissa. Hegelin, tuon mahtipontisen sekopään, harvoista ymmärrettävistä katkoksista plagioimalla muodostui juhlittu kansallisfilosofia, joka ei ole muuta kuin ylikäsitteellistämisen autuuteen, aikakauden historiantajuttomiin muotiharhoihin ja apinoijansa henkilökohtaisiin tunne-elämän häiriöihin tukeutuva poliittinen ohjelma. Nykyaikana Snellmanin puolipontevalla helegehtimisellä on lähinnä kulttuurihistoriallista relevanssia, joka sekin on aivan ilmeisesti haihtumassa, kun enää kukaan ei tiedä, mikä mies hän oikeastaan oli – aivan kuin esimerkiksi kirjailija Antti Heikkinen Ylellä puolivakavissaan valittelee

Kyse ei välttämättä ole pelkästä sivistymättömyydestä, vaan mittakaavaharhasta. Snellmanin kultti on menneisyysilmiö, jonka relevanssi pienenee kuin virsikirjan. Kerron artikkelin ensimmäisen salaisuuden: kaikki liputuspäivän saaneet ihmiset ja asiat eivät välttämättä ole tärkeitä. Liputuspäivät jaellaan tyystin poliittisin perustein; ne eivät saapuneet Siinaivuorelta eivätkä ne kasvaneet mättäästä suppilovahveroiden tapaan. Snellmanin historiallinen merkitys pienenee jatkuvasti, ja on yhä ilmeisempää, että hän oli hyvin keskinkertainen hahmo, jonka nousu suuriruhtinaskunnan kaapin päälle kertoo lähinnä siitä, miten ohuesta kerroksesta latinantaitoiset kyvyt oli hänen elinaikanaan raaputettava.

Snellmania juhlitaan, tai no, on joskus juhlittu suomalaisen kansallisuusaatteen johtohahmona. Runeberg ja Arwidsson ovat jättäneet tälläkin alalla suuremman henkisen perinnön, mutta se toki on totta, että Snellman oli keskeisiä hahmoja suomalaisen kansakunnan keksimisessä.

Asiahan on näet niin, lapsukaiset – ja kuka tahansa ammattihistorioitsija voi vahvistaa asian  – että kansakunta, ei vain suomalainen vaan mikä tahansa, samoin kuin kansallisuusaate ja kansallisvaltio ovat 1800-luvun keksintöjä, joiden jostain syystä teeskentelemme olleen olemassa retroaktiivisesti vuosisatojen ja -tuhansien taakse, vaikka ne ovat pelkkiä kuvitelmia tänäkin päivänä. Valtioita toki on, mutta on jostain syystä yhä muodikasta teeskennellä, että niillä on ensisijaisesti muita kuin geografisia, valtapoliittisia ja taloudellisia perustuksia. Ajatus kansakunnasta rajattuna historiallis-faktisena ja ilmeisenä entiteettinä on suurin piirtein rautatien ikäinen keksintö. Paitsi että rautatiet ovat oikeasti olemassa ja helpottavat ihmisten elämää. Tai voisivat tehdä niin, jos VR saisi vuoronsa noudattamaan edes suurpiirteisiä aikatauluja. 
  Tämän omituisen kansakuntaharhan vallassa olemme tottuneet mm. kuvittelemaan, että Suomi olisi erityisen "nuori" kansakunta, vaikka esimerkiksi mukayhtenäisestä "kansallisesta" historiastaan tunnettu Kiina on kanssamme samaa ikäluokaa ellei reilusti nuorempi. Jostain Intiasta, Jordaniasta tai Bangladeshista puhumattakaan. Tämän yleisessä tiedossa olevan salaisuuden menetettyä ansaitsemattoman mystiikkansa on paljon helpompi asettaa Snellman hänelle kuuluvalle paikalle fennomaanis-laimeahkon valtiotaistelun kontekstiin keskinkertaisena poliitikkona ja sanomalehtikirjoittelijana, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta ja jolla ei edes tarvitsisi olla merkitystä Suomalaisuuden Liiton mulkkujen ulkopuolella. (Suomalaisuuden Liittoon kuuluu pelkkiä mulkkuja, jännä juttu.)

Ei tässä vielä kaikki. Snellman ei ollut ainoastaan ansiotta hehkutettu mielikuvitukseton keskinkertaisuus. Hän oli myös aktiivisesti haitallinen, jopa tuhoisa, sille suomalaiselle kansakunnalle, jota luuli niin kovin rakastavansa. JiiVeet Snellman ja Stalin – kummalla on vastuullaan enemmän suomalaishenkiä? No, Snellmanin toimiessa senaatissa käytännössä valtiovarain/hätätilaministerinä Suomi vei ruokaa ulkomaille samalla, kun kahdeksan prosenttia väestöstä nääntyi nälkään ja sen seurauksiin. Tämä suomalainen holodomor oli niinkutstutun Länsi-Euroopan viimeinen massiivinen nälkäkatastrofi, jota Snellman senaatteineen olisi voinut lievittää, jos olisi halunnut. Ei halunnut. 

Snellmanille oli näet tärkeämpää huolehtia suomalaisen kansakunnan siveellisestä edistyksestä ja kontribuutiosta maailmankulttuuriin kuin valvoa, että tämän hänen keksimänsä suomalaisen kansakunnan todelliset, fyysiset jäsenet eivät kuolleet kuin kärpäset tuskallisilla tavoilla täysin estettävissä olevassa elintarvikekatastrofissa. Hätäapua tuli ulkomailta, mutta liian vähän ja se jaettiin huonosti. Snellman senaatteineen panosti hätäaputöihin eli silmänlumeeksi järjestettyyn pakkotyöhön, jossa koottiin tautisia ihmisiä kaivamaan kanavia tai muuta sellaista kosmeettista, jottei vain kenenkään hengissä pysymistä varmistettaisi vastikeettomasti: sehän näet tärvelisi Snellmanin mielikuvituksessaan tekohengittämän suomalaisen kansakunnan moraalin. (Take notes, Sipilä.) Nämä nälkiintyneiden työleirit tietysti pahensivat tilannetta levittämällä kulkutauteja, joihin kuoli vielä enemmän ihmisiä, kuten joku oikeaan käytännön ajatteluun kykenevä normaalilla älyllä ja etiikalla varustettu ihminen olisi voinut hegeliläiselle kansallisnerolle kertoa, jos tämä olisi kyennyt edes tunnistamaan järkevän ajatuksen kohdatessaan sellaisen.

Snellman oli näitä halveksittavia moralistihirviöitä, jotka ovat huolissaan siitä, miten alempien sosiaaliluokkien moraaliin vaikuttaa se, jos he saavat päähänsä omistavansa jonkun oikeuden elämään merkityksessä "minun ja perheeni ei pitäisi kuolla korpeen yhteiskunnan kyvyttömyyden takia" tai muuta sellaista, jota ei voi abstrahoida maailmanhengen pierukaasuilmentymäksi.   

Snellman on paskin ihminen, olla on liputuspäivä kalenterissamme. (Lenin ei sellaista onneksi koskaan saanut.) Hän näytti hirviöltä hyvästä syystä: hän oli hirviö. Keskinkertainen, banaali byrokraattihirviö. Häntä ei tule passiivisesti unohtaa; hänet tulee viskata historian kaatopaikalle sylkäisyjen saattelemana.

torstai 11. toukokuuta 2017

Toukokuiset lumimyrskyt


Hei vaan Huippuvuoret ja Siperia, en ole varma oletteko tietoisia asiasta, mutta me täällä Etelä-Suomessa yritämme järjestää semmoista pientä kevättä, joten ehkä voisitte lopettaa arktisen jäädytysilmanne pumppaamisen päällemme. On hankalaa yrittää saada aikaan vuoden muutamaa elämälle sopivaa kuukautta, kun joka helvetin päivä taivaalta ryöppyää vettä kaikissa muissa olomuodoissa kuin nesteenä.

Toukokuun puoliväli lähestyy, ja näköjään joka ainut iltapäivä pilvistä lappaa lunta, räntää, jalkarättejä, pakastettuja muuttolintuja ja jäisiä keskisormia. 

Se on perseestä, paitsi että jopa perseestä tulevat asiat ovat sentään yleensä lämpimiä.

Tasapainoskootterit




Kevät toi kevät toi kaduille tarpeettomat keskiluokan lelut, joiden päätehtävänä on sekä tehdä kevyessä liikentessä etenemisen käyttöliittymästä mahdollisimman hankala että tuottaa murtuneita käsiä ja tärähtäneitä aivoja. Tasapainoskootterit, nuo purgatorio-segwayt, saavat tosin tämän arkisen maailmamme näyttäytymään meille edes hetkellisesti hieman hienompana ja upeampana – pelkästään siksi, että tasapainoskoottereilla huojuvat puupäiset pikku tolvanat ovat niin yksiselitteisen vajukkimaisia törppöyskeskittymiä, että kaikki heidän ympärillään tuntuu kontrastina järkevöityvän.

Kenelle nämä insinööritaidon hukkapalat on tarkoitettu? Kävelyyn kykenevät eivät niitä tarvitse, ja kaikki lievästikin liikuntarajoitteiset eli ihmiset, joille oikeasti voisi olla hyötyä mahdollisuudesta liikkua ilman jatkuvaa askeltamista, telovat itsensä moisella härvelillä alle minuutissa lopullisesti vuoteenomiksi. Parhaassa tapauksessa viritelmällä hyrrää naurettavassa etukenossa jalkakäytävällä kuin maailman hyhmäpäisin futuristi, jolle kävely on yksinkertaisesti liian rasittavaa. Vain kuollakseen katukiveyksen reunan ja oman rahankäyttöongelmansa uhrina. Ja jos käyttäjä ei itse kaiken aikaa yritäkään aktiivisesti tapaa itseään vempuloimalla tämän surullisen turhakkeen varassa, polttaa värkki omatoimisesti hänen talonsa akkua ladatessaan. Vaikka vekottimen kulta-aika olikin jo viime vuonna, on rahankäytössään holtittomien idioottien itsetuhovimma klassisen ajatonta. 

Todennäköisin tumpelo, jonka voi tasapainoskootterilla nähdä höseltävän, on noin 12-vuotias pärisijä vähintään kahden kaverinsa kanssa, ja tällöin kyseessä on mitä todennäköisimmin kyynisten vanhempien yritys tienata rahaa jälkikasvunsa vakuutuksilla. 
 Ikävä kyllä rullatönöttimen päällä voi ilmeisesti kohdata tällaisenkin ilmestyksen: 


Tämä tihulainen tässä ei tarvitse enää kuin miesnutturan ja sähkötupakan, niin hän on kaiken ihmiskunnassa pieleen menneen ruumiillistuma. Kun hän vierittää pönötysolemuksensa ohitsesi, voit lohduttaa itseäsi sillä, että hän on täyttänyt koko kulkemanne kadun nolouskiintiön viideksisadaksi vuodeksi eteenpäin.