Nelson Mandelan (1918–2013) kuolema masensi minua.
Tässäpä oli tyyppi, jolla oli vastassaan raaka sortohallinto, joka eritteli ihmiset välittömästi havaittavien, pakenemattomien ominaisuuksien mukaan niihin, joilla on oikeuksia, ja niihin, joilla ei ole. Hallinto käytti koko tuttua kategoriaa systeemin ylläpitämiseen: uhkailua, häirintää, salaista poliisia, brutaalia väkivaltaa, kidutusta, murhia, sotavoimia. Mitäköhän minä olisin tehnyt sellaisessa tilanteessa?
Sitten äijä oli lähemmäs 30 vuotta vankeudessa, jonka alkuajat pilasivat kohtalaisen osan hänen terveydestään. Kaiken tämän massiivisen epäoikeudenmukaisuuden, räikeän, törkeän, röyhkeän vallan väärinkäytön ja oikeuden irvikuvan jälkeen hän käytti kaiken poliittisen ja arvovaltansa edistääkseen anteeksiantoa, sovintoa ja uudistunutta halua elää rinnakkain lain silmissä yhdenvertaisina vapaassa demokratiassa. Mitäköhän minä olisin tehnyt vastaavassa tapauksessa? Ottaen huomioon, että maitotölkin avaaminen saa minut raivon partaalle. Millaiset edellytykset kansallisen sovinnon edistämiseen minulla olisi, kun vihaan palavasti ihmisiä, jotka kohtelevat kirjaston kirjoja lievän sopimattomasti?
En ihan usko, että paljon kokenut ihminen voisi olla täysin vapaa kaunasta ja katkeruudesta, mutta sitä suurempaa ponnistusta vaatiikin sysätä oma katkeruutensa taka-alalle muiden ihmisten, heidän tulevaisuutensa ja rauhan sekä oikeuden toteutumisen vuoksi. Se on kunnioitettavaa, mutta myös pragmaattista, eikä kumpaankaan ole ihmisissä ainakaan liikaa taipumusta.
Nelson Mandela saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi tyhjästäkänisijäksi, jonka pitäisi perkele koettaa kasvaa aikuiseksi ja saada jonkinlaista perspektiiviä asioihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti