Taidemuseoissa itseään valokuvaavat tolvanat

Britannian kansallisgalleria on vajoamassa barbariaan: se on sallinut häiritsevän ja turhanpäiväisen valokuvauksen näyttelysaleissaan, koska nykyajan keskittymisvammaiset someimbesillit ovat vieraantuneita taiteesta eivätkä osaa enää kulkea edes suorakulmaisen huoneen läpi räpsimättä siitä kuvallista dokumentaatiota mitättömän elämänsä digitaaliseen jatkevarastoon.

Ymmärrän, jos joku haluaa ottaa valokuvia luonnontieteellisissä tai historiallisissa museoissa, tai kuvanveistotaiteen museoissa: niissä on sentään yleensä kyse kolmiulotteisista kappaleista, joista voi perustellusti olla erilaisia kuvakulmia, ja joita voi jopa ehkä käyttää referenssinä tarvittaessa. Mutta maalaustaiteen museoissa ei ole mitään syytä sallia valokuvaamista. Kokoelman reproduktiot ovat takuuvarmasti saatavilla kirjoina, postikortteina, jääkaappimagneetteina yms. museopuodista, ja digitaalisessa muodossa saatavilla on sitä tärähtänyttä, rähmäistä ja heijasteista sekä vinoon rajattua Tizian-potrettiasi paljon parempia kuvia ihan vaikka Google-haulla. Korkeintaan valokuvata pitäisi saada vain teosten nimilaattoja muistin tueksi, jotta ko. teoksen kunnollisen reproduktion löytää sen avulla käsiinsä. 

On ihan riittävän ärsyttävää koettaa saada esteetön näkymä van Goghin Auringonkukista, kun edessä tönöttää suu auki joku kotikissan älynlahjoilla varustettu hipsterimuija vääntelemässä puhelintaan sen edessä (joo, ei ole yhtään riittävästi kuvia saatavilla perkele van Goghin Auringonkukista, kannattaa varmistaa, että saa itse oman), kiitos vaan. Vielä pahempia ovat nämä kulttuuritilavandaalit, jotka kuvaavat toisiaan ja itseään maalausten vieressä tai edessä. Aiemmin tätä idiotian muotoa harjoittivat kokemukseni mukaan enimmäkseen japanilaiset – muistan erään harvinaisen absurdin tilanteen, jossa japanilaisturistit järjestivät ryhmäkuvaa Vatikaanin Pinakoteekissa Caravaggion Ristiltäoton eteen voiton/rauhanmerkkeineen ja virneet naamalla (kaikki valokuvissa käsimerkkejä tekevät ihmiset pitäisi steriloida heti paikalla ylipäänsä) – mutta kiitos kamerapuhelimien ja sosiaalisen median infernaalisten verkostojen, ovat tällaisiksi maanvaivoiksi ryhtyneet paljon suuremmat museovieraiden joukot. Selfie, tuo diginarsistisen ajan surullinen autoritratto, on ilmiönä itsessäänkin riittävän raivostuttava reväyttääkseen aivoverisuonet, mutta puhtaimpaan vihaan yllyttää sen vastenmielinen muunnelma, jossa kananaivoinen lahjattomuuden ja elämän musta aukko poseeraa maalauksen edessä. 

Te olette huonoja ja pahoja ihmisiä, ettekä ansaitse taidetta tai kauniita asioita ylipäänsä. Teidän kannattaisi tyytyä valokuvaamaan niitä perkeleen caesarsalaattiannoksianne (kyllä, tämä on ilmiö sinänsä), sillä ne ovat paljon sattuvampia omakuvia teidän persoonastanne ja lahjoistanne, eivätkä ainakaan häiritse sellaisia luonnonoikkuja, jotka vielä pystyvät kokemaan jotain jakamatta sitä jumalauta heti kaikkien kanssa. 

Matti Apusen ja Riku Rantalan yhteismätkijäiset

On hyvin ärsyttävää, kun kaksi valmiiksi erittäin ärsyttävää ja vastenmielistä tyyppiä alkaa haukkua toisiaan. Se kasvattaa ärsytysvaikutuksen yleensä ainakin 2,5-kertaiseksi. Tällä viikolla sosiaalisessa ja oikeassa uutismediassakin on jähnätty juuri tällaista rähmäruhtinaiden kamppailua, kun Matti Apunen ja Riku Rantala, kaksi monialaista helppoheikkiä, ovat ottaneet mittaa mediakikkeleistään.

Madventures on ikävystyttävä pössyttelijöiden Baedeker, jonka tehtävänä tuntuu olevan päästää parin uhkaavasti keski-ikäistyvän kakaran, varsinkin toisen näistä, mediapersoona höyryämään hikisissä olosuhteissa. Ja näin tulee todistettua, ettei ole maailmankolkkaa, jonne valkoisen miehen ego ei tunge voidakseen paisutella itseään ruutua virikkeentoivossa toljottavien kansanheimolaistensa turtuneissa silmissä. Tämä mössö levittäytyy yhä laajemmalle: sen siedettävämpi ilmenemismuoto on ulkopuolinen dokumenttikavalkadi, joissa nämä kaksi eivät ole jatkuvasti äänessä ja ruudussa, ja vähemmän siedettävä ilmenemismuoto Rantalan halvimman vasemmistopopulismin sävyttämä mediapaisutus.

Matti Apunen taas vaikuttaa jokseenkin avuttomalta sedältä, joka jupisee puuceessä Twitter-viestinnän pinnallisuutta. Häntä pidetään kolumnistina vain siksi, että yhtä semijärjellistä pointtia kohden hän tekee kymmenen hämmästyttävän huonoa, mikä on hyvä konsti saada klikkauksia ja kommentointia. Apusen hulvattomimpia performansseja oli kritisoida Palefacen (jota pidän ihan hiton ärsyttävänä, kiitos kysymästä) lyriikoita tilastotiedoilla ja vaatia rap-artisteilta kappaleiden kunnollista ja läpinäkyvää lähteistystä. Apunen on sellainen tyyppi, joka tunkee Brechtin Teurastamojen Pyhän Johannan näytökseen mukanaan nivaska tilastoja Illinois'n lihanpakkaamoteollisuuden tuloksista sekä työllisyysvaikutuksista. Jostain syystä EK pestasi tämän puolirandilaisen möykyn ihan virallisestikin äänitorvekseen luullen kai, että siitä saisi pesemällä jonkin Voltairen. Ei onnistunut.

Ja nyt, kiitos Pelsepuupin hernerokkapäivän, saamme nämä ihastuttavat persoonat samassa paketissa toisilleen vinoillen, koko helpon vasemmistopopulismin ja helpon markkinaoikeistopopulismin näköalattoman uroboroksen, jota ei ihan tosi jaksaisi. Ei enää puutu kuin että Tuomas Enbuske ja Antti Nylén tunkisivat vielä mukaan. 

Valmiiksi revityt farkut

Kahlasitko juuri kiukkuisen kärppälauman läpi? Etkö? Ostit siis valmiiksi rikotun vaatteen? Jaa, no, meitä on moneen junaan, mutta osa näyttää siltä kuin olisi raahautunut takavaunun perässä pidemmänkin matkan, ainakin lahkeiden kunnosta päätellen. 

Missä menevät tälläisen tyylittömän pelleilyn rajat? Onko hyväksyttyä pitää kainaloista ratkennutta paitaa? Miksi reikäisistä sukista saa sosiaalisen stigman, mutta jumaliste erikseen riekaleina ostetuista housuista ei? Jos on pakko näyttää säärtä, polvea ja/tai reittä muille, niin parempi tehdä se kunnolla haluamansa mittaisten shortsien kanssa.

On absurdia ja törkeää, että jonkun hommiin kuuluu myyntiin valmistettavan vaatekappaleen tarkoituksellinen silpominen. Uskomattoman vajaan näköistä readymade-ryysyläisyyttä.

"..." normivälimerkkinä

Joidenkin ihmisten kirjallinen ilmaisu koostuu kolmen pisteen erottamista virkkeistä... he ovat kykenemättömiä tai haluttomia käyttämään muita välimerkkejä... oma arvaukseni on, että kyse on kyvyttömyydestä... ei haluttomuudesta... sillä useimmiten tämän tyylin harrastajiin törmää internetin keskustelupalstoilla... ne ovat paikkoja, jotka vetävät puoleensa minimaalisesti kirjoitustaitoisia ääliöitä... vailla taitoa jäsentää vaatimattomia ajatuksiaan kieliopillisiksi kokonaisuuksiksi... tuloksena on triplapisteiden katkoma proosapötkö... ehkä sen on tarkoitus ilmentää mietiskelevää tyyliä... mutta se on paskaa... sen harrastajat ovat paskoja ajattelijoita ja paskoja ihmisiä... kuka tälläista narkoleptista sontaa edes jaksaisi lukea... ajatuksia kuin papanoita vuohen peräaukosta... teen huvikseni kokeen... otan umpimähkään hyllystä kirjan... muunnan sen tekstin tähän tyylilajiin... "Trottat olivat nuori suku... heidän kantaisänsä oli saanut aatelisarvon Solferinon taistelun jälkeen... hän oli sloveeni... sipoljesta... hänen synnyinkylänsä nimestä... tuli hänen aatelispredikaattinsa... kohtalo oli valinnut hänet erikoiseen tekoon... mutta hän itse huolehti siitä, että myöhemmät ajat kadottivat hänet muististaan..." (Joseph Roth... Radetzky-marssi...) kyllä... lopputulos on heti lähes sietämättömän huono... lukukelvotonta saastaa... lopettakaa ajatustenne ilmaiseminen tällä tavalla... sen lukeminen tekee kipeää...